25. kesäkuuta 2017

Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
Hoppu, Tuomas
Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)
Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.


19. kesäkuuta 2017

Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia


Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia on kummitellut tietoisuuteni rajamailla jo pitkään: arvoin sen ja Mikko Kamulan teoksen Ikimetsien sydänmailla välillä lahjoessani itseäni onnistuneesta ammattiosaamisen näyttöpäivästä tai jostain muusta yhtä heppoisasta tekosyystä, ja kallistuin lopulta kuitenkin Kamulan kannalle. Olen viime aikoina ollut vähän nirso fantasian suhteen, enkä tahtonut ottaa riskejä opintoraharopposiani sijoittaessani. Kirjaston Aleian äärellä havahduin kuitenkin siihen aatokseen, että olisihan tällekin kyllä sija kirjahyllyssäni.

Kaivannette perusteluja asialle, mikäli tiedätte kirjahyllystömme surullisen ahtaustilan. Koska asunnossamme ei ole juurikaan enempää neliöitä kirjahyllykäyttöön uhrattavaksi, eikä nykyistä kirjastoa pysty kovin paljoa harventamaan, täytyy jokaista kirjaostosta punnita hartaasti. Sitä paitsi pitäisi rohkaista jälkikasvustoa käyttämään kirjastoa, ajattelemaan ekologisesti ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Fantasiakirjallisuuden vakioita on aloittaa kirja(sarja) hitaanpuoleisesti tutustuttaen samalla lukija mytologiaan, maailmaan ja sitä uhkaavaan kriisiin. Niin, fantasiakirjallisuudessa on aina oltava jonkinlainen uhkaava kriisi, joka saa päähenkilöt lähtemään seikkailuun sen sijaan, että jäisivät kotiin elelemään rauhassa, kunnes lohikäärme tai muu uhkatekijä päättää heidän päivänsä. Vik antaa kriisin esittelyn odottaa aika pitkään, mutta tunnelmaa hän luo taidokkaasti, tutustuttaa lukijaa kaikessa rauhassa Aleiaan, Corildoniin ja kumppaneihin sekä tuo ilmi riemastuttavan steampunk-henkisen maailmansa, noh, henkeä. Kriisikin on lopulta paljastuessaan sopivan mystinen ja kiehtova. Aleiaksi itsensä esittelevän päähenkilön amnesia antaa mainiot mahdollisuudet maailman esittelyyn, ja Corildonin kartografin ammatti luo mainiot puitteet maantieteellisten seikkojen selvittelyyn.

Mikäli Vikin maailma on mainio, niin ovat henkilöhahmotkin. Mikäli olisin hieman nuorempi, fanittaisin Corildonia hysteriaa hipoen. (Tällaisena kovaa vauhtia tätiytyvänä yritän pitää hysteriani sisälläni vaihtelevin tuloksin.) Aleia on mukavan realistinen sekä luonteeltaan että käytökseltään, vaikkakin pientä sankaritarsyndroomaa hänkin henkilöhahmona potee. Sitä paitsi en voi ymmärtää, miten hän jaksaa piirittää ärsyttävän stereotyyppistä Mateo-katurottaa, joka toki on oikea hiomaton timantti, romanttinen kuin mikä ja blaablaa, kun tarjolla olisi Corildonkin! (Muistatteko mitä hetki sitten suluissa huomautin tätiytymisestä ja hysteriasta. Niinpä niin...)

Hänen sanoi nimekseen Aleian kansi lupailee vanhaa kunnon YA-fantasiaa ja olikin yksi osatekijä siinä, että aiemmin jätin kirjan hyllyyn. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kirjan kypsyydestä, synkistäkin teemoista ja ylipäätään tasapainoisesta ja mukaansatempaavasta kokonaisuudesta. Kirjan lukemisen myötä kansikuvitus, joka muuten on kirjailijan itsensä käsialaa, yksityiskohtineen tuntuu huomattavasti osuvammalta. 

Vaikka sisäinen täti-ihmiseni välillä huokaili värisevästi ja jupisi epämääräisesti, Hän sanoi nimekseen Aleia on harvinaisen onnistunut fantasiateos. Nopeatahtinen juoni, josta ei jännittäviä ja yllättäviä käänteitä puutu, pitää lukijan tiukasti otteessaan. 

Trilogian toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ilmeisesti jo elokuussa. Onneksi! Sitä odotellessa ehtii tutustua vaikkapa sarjan mainioihin kotisivuihin.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 4/5 – Vakuuttavaa, kiehtovaa ja kaikin puolin onnistunutta fantasiaa, jonka kotimaisuus on pienoinen yllätys kansainvälisestä yleisvaikutelmasta johtuen.

16. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton nro 1 (päivittyvä merkintä)


Jo joutui armas aika ja kesälukumaraton suloinen! Tänä kesänä maraton järjestetään peräti kolmasti, ja päässen osallistumaan ainakin kahdelle ensimmäiselle kierrokselle. Elokuun aikatauluja en uskalla vielä ajatella, sillä tarkoitus olisi aloittaa uudessa työssä ja esikoisen koulunaloituskin saattaa verottaa kummasti jaksamismittaria. 

Tällä ensimmäisellä maratonurakalla lähden mukaan varovasti, ikään kuin lämmittelynä heinäkuun maratonille. Kamalahan se olisi lukea itsensä hapoille ja silmänsä vereslihalle jo näissä vähän vähemmän suotuisissa olosuhteissa, kun heinäkuulla olen todennäköisesti kotosalla yksin! Lapsen- ja kodinhoidolliset velvollisuudet huomioiden pyrin lukemaan tuhatkunta sivua, mutta varaan oikeuden tahdin hidastamiseen tarpeen niin vaatiessa.

Aloitan maratonini tänään, 16.6., iltayhdeksän aikoihin ja jatkan tasan vuorokauden, lauantain iltayhdeksään saakka. Päivittelen tunnelmia reaaliaikaisesti instagramiin (@hyllytonttu), blogin Facebook-sivulle ja luonnollisesti tänne blogiinkin tätä samaista merkintää päivitellen. Luvassa on ainakin loppurutistus tuoreesta kotimaisesta fantasiatiiliskivestä, dikter på det andra inhemska språket, maailman parasta raparperipiirakkaa ja muuta, joka selvinnee (minullekin) viimeistään alkuillasta. Odotellessaan voi tahtoessaan vilkaista muinaisia maratonejani vaikka täältä tai miksei vanhankin blogin puolelta.

Muut maratonille lähtevät löytyvät ainakin maraton-emännän blogista listattuina. Osa on lähtenytkin jo matkaan! Ympäri somea on käytössä vanha kunnon hashtag #lukumaraton, jota kannattaa tämän viikonlopun aikana seurailla erinomaisen tarkasti.


klo 20:00 Kärsivällisyys ei ole vahvin lajini. Aloitan maratonin tunnin etuajassa. Ensimmäisenä ohjelmassa on 150 viimeistä sivua Erika Vikin hienosta teoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia.


klo 21:05 Reilu tunti ja 124 sivua takana. Hyvä alku vaikka itse sanonkin! Seuraavaksi vuosikymmen sitten viimeksi lukemaani runoutta: jos Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga upposi hädin tuskin teiniydestään päässeeseen, kuinkahan kolahtaa kolmekymppiseen?


klo 23:00 Varsin hidalukuista on upea ruotsinkielinen runous, kuten taas tuli todettua, mutta ei edes kaduta. Kolme tuntia maratonia takana ja luettuna on 309 sivua, eli tahtikin on vallan kelvollinen! Nyt suuntaan suihkuun ja hammaspyykille, ja sen jälkeen Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomien kanssa sängynpohjalle ihmettelemään kätilötyön historiaa. (Onneksi oma lapsiluku on jo täynnä, niin ei tarvitse pelätä traumatisoitumista!) Luen, kunnes kuukahdan, ja yritän herätä mahdollisimman varhain jatkamaan maratonia.


klo 8:00 Yöunet vähän venähtivät, mutta luetaan sitten tehokkaammin tästä eteenpäin!


klo 12:00 565 sivua takana. Edessä viimeinen kahdeksantuntinen ja Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta.


klo 20:00 Puuh! Tiukoille veti, mutta kaikkien lastenhoidollisten ja muiden(kin) velvollisuuksien ohella onnistuin lukemaan Sandersonin tiiliskivestä 441 sivua, eli vuorokaudessa sain tavattua läpi 1006 sivua. Tavoite saavutettu, hädintuskin mutta kuitenkin!

Yhteenvetona voisin ehkä todeta olevani varsin tyytyväinen itseeni. Venähtäneistä yöunista ja kolmesta genominpuolikastani kantavasta häiriötekijästä huolimatta sain luettua ihan kivan määrän, ja maratonkirjoiksikin oli valikoitunut oikein erinomaisia opuksia! Verenmaku suussa ja kosteuttavat silmätipat kainalossa tätä maratonia ei menty, mutta heinäkuussa olisi tarkoitus lukea Ihan Tosissaan. Josko sitten saisi sen maagisen 1500 sivun rajankin rikki. Täytynee alkaa jo nyt suunnitella ja valmistautua: loppuverryttelyksi ajattelin lukea vielä tänään Sandersonin Viimeisen valtakunnan loppuun.

Kiitos maratonemännälle ja kanssamaratoonareille!

Luetut:
Sanderson, Brandon: Viimeinen valtakunta (441/672 sivua)
Tikkanen, Märta: Århundradets kärlekssaga (185/185 sivua)
Vainio-Korhonen, Kirsi: Ujostelemattomat: Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (256/256 sivua)
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (124/532 sivua)

15. kesäkuuta 2017

Bradley: Kuolleet linnut eivät laula


Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, ja minäkin ajattelin kerrankin osallistua vaikka vain yhden postauksen verran. Olen kirjoitellut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta blogissani verrattain tiheään tahtiin viimeisten parin vuoden aikana ahmiessani sarjaa eteenpäin. Peppi Pitkätossua, neiti Etsivää ja klassikkosalapoliiseja 1950-luvun englantilaisella maaseudulla yhdistelevä tarina rakkaaksi käyneine hahmoineen tempaa minut toistuvasti mukaansa niin, että ajatuskin sarjan vääjäämättä lähenevästä loppumisesta ahdistaa hirmuisesti, mutta en malta olla lukemattakaan. Aika dilemma!

Normaalisti yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia, mutta kun kyseessä on kirjasarja ja sen kuudes osa, se alkaa käydä varsin hankalaksi. Tuoreimman osan juonesta en tee takakansitekstiä suurempia paljastuksia, mutta jos aiemmat osat ovat joltakulta, joka tahtoo jännityksen säilyttää, vielä lukematta, kannattaa ehkä jättää tämän blogimerkinnän lukeminen jotakuinkin tähän hetkeen, jolloin totean, että Kuolleet linnut eivät laula on kenties suosikkini (tähänastisesta) Flavia de Luce -kirjasarjasta.

Kuolleet linnut eivät laula eroaa sarjan aiemmista osista monellakin tavalla, joista silmiinpistävin lienee se, että varsinainen rikos on tavallaan pienemmässä roolissa, ikään kuin sivujuonena. Toisaalta kun rikoksen uhri on mystinen ja myytillinen Harriet, Himalajalla kadonnut äiti, jonka läsnäolemattomuuden ympärillä iso osa Flaviaa tuntuu pyörivän ja joka nyt makaa vanhassa huoneessaan ruumisarkussaan, lienee selvää, että vähän jotain muutakin käsiteltävää löytyy.

Oma isäni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen muutamia vuosia sitten. Olin kyllä tukevasti aikuinen, mutta silti löysin paljon tuttua Bradleyn kuvauksesta lapsen surusta. Flavia, tuo pikkuvanha ja sangen nerokas lapsi, tuntuu jollain tapaa taantuvan oikeaan ikäänsä, vaikka onnistuukin muissa kirjoissa vaikuttamaan kolmikymppistä bloggariakin aikuisemmalta. Flavian projekti, jonka vaatimattomana taivoitteena on herättää Harrietin henkiin, mitäpä muutakaan, sai ahdistusmittarini punaiselle. Bradleyn hahmot kehittyvätkin Kuolleissa linnuissa ehkä jopa enemmän kuin koko aiemmassa sarjassa, olipa kyse sitten yksinomaan päähenkilö Flaviasta, tämän sisaruksista, muista lähisukulaisista tai näiden välisistä suhteista. 

Ei Bradley lukijaa vankinaan pidä "vain" upean henkilökuvauksen ja -kehityksen avulla, vaan onhan kirjan juonikin jokseenkin priimaa. Tilkkanen Winston Churchilliä, ripaus 007:a, tilkka lukijan omakohtaisten ahdistuksentunteiden manipulointia – kaikkiaan Kuolleet linnut eivät laula on selkeä suosikkini koko Flavia de Luce -sarjasta, enkä usko hetkeäkään, että sarjan seuraavat osat onnistuisivat tätä kirjaa ylittämään. (Varaan kuitenkin oikeuden olla väärässä.)

Niin, sarjan päätösosa. Sarjan loppu lähestyy vääjäämättä, ja yksi jättimäinen kuvainnollinen ovi sulkeutuukin Kuolleissa linnuissa, kun Harriet pääsee haudan lepoon. Ei ehkä hiljaisesti ja arvokkaasti vaan pikemminkin päinvastoin, mutta sen perusteella, mitä varsinkin tässä kirjassa hahmosta opimme, kuitenkin itsensä näköisellä tavalla.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)
Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kesädekkari, joka saattaa hyvinkin olla koko kirjasarjan huipentuma.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)

10. kesäkuuta 2017

1918-haaste


Reader, why did I marry him? -blogin Omppu polkaisi taannoin käyntiin lukuhaasteen vuoden 1918 moninimisen sodan tiimoilta. Koska tuo nimenomainen sota vaivaa mieltäni ja jollain tapaa kiehtookin minua, en voi olla osallistumatta. Olen käsitellyt useita aihepiiriin liittyviä tai vähintään sitä liippaavia kirjoja blogissani ja siinä sivussa käsitellyt omia ajatuksiani ja muistojanikin – ei tietenkään varsinaisia sotamuistoja vaan sotaan liittyviin muistomerkkeihin ja muisteloihin liittyviä mokomia. Haluankin aloittaa omalta osaltani haasteen muistelemalla ja kaivelemalla blogimenneisyyttäni kuvin, sanoin ja linkein ennen kuin alan urakalla syventyä uusiin kirjoihin, näyttelyihin ja muihin teemaan liittyviin materiaaleihin.


Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 on tiiviydessään tehokas perustietopaketti vuoden 1918 sodasta. Se on myös tarpeeksi selkeä upotakseen imetyshuuruisiin äidinaivoihin, kuten itse tulin todistaneeksi. Kirjasta kirjoitellessani pohdin myös henkilökohtaista kosketuspintaan sisällissotaan, ja totesin sitä löytyvän yllättävänkin paljon.


Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 herätteli minut huomioimaan, millainen perustavanlainen murros on vuosisadassa tapahtunut eikä vähiten lapsuuden ja lapseuden käsitteiden kohdalla. Isoisovanhempani ja omat lapseni viettivät ja viettävät lapsuutensa kuin aivan eri planeetoilla.


Punakaartien naiskomppaniat ovat kiehtoneet minua käsitteenä siitä asti, kun tajusin niiden radikaaliuden vuosisadan takaisessa Suomessa ja maailmassa. Anu Hakalan Housukaartilaiset lähestyi aihetta nimenomaan Maarian punakaartin naiskomppanjan varsin kapeasta näkökulmasta, enkä saanut teoksesta oikein kiinni. Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella lähti minua miellyttävän manselaisista näkökohdista, mutta kirjan käytännön toteutuksen ontumisen ja kirjailijan erityisen puolueellisen asenteen vuoksi en pystynyt keskittymään kirjassa siihen olennaisimpaan sisältöön.


Punaisia naissotilaita fiktion keinoin käsittelee harvinaisen menestyksekkäästi Anneli Kanto romaanissaan Veriruusut. Kirjan sisarromaani Lahtarit käsittelee samaa sotaa valkoisesta näkökulmasta. Tämä romaanipari kuuluu eittämättä suurien suosikkieni joukkoon ja soisinkin ensi vuonna ilmestyvän uuden painoksen Veriruusuista.


Vuoden 1918 tapahtumiin viitataan ehkäpä itsestäänselvästi myös monissa 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuvissa kotimaisissa romaaneissa: J. P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Sirpa Kähkösen Graniittimies erinomaisina esimerkkeinä mainittakoon.

6. kesäkuuta 2017

McEwan: Pähkinänkuori


Ian McEwanin Atonement on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja yksinomaan sen myötä julistin kymmenisen vuotta sitten McEwanin yhdeksi Suosikkikirjailijoistani isolla alkukirjaimella. Olen viime vuosina kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti vältellyt McEwania, sillä kolmen pienen lapsen univelkaisena äitinä en koe henkisen kapasiteettini olevan välttämättä niin hyvä kuin McEwania lukiessani soisin sen olevan. Nyt, kun kuopuskin on jo kolmevuotias enkä voi enää paria kuukautta kauempaa sanoa olevani kolmen alle kouluikäisen äiti, olen tullut siihen tulokseen, ettei henkinen kapasiteettini tästä mainittavasti tule enää parantumaankaan. Parempi siis vain tarttua McEwaniin ja ottaa irti, mitä saa.

Pähkinänkuoren ostin ensimmäisistä palkkarahoistani reilu kuukausi sitten, sillä uumoilin etukäteen, että kirja on hyllypaikan väärtti. En ollut väärässä. Murhamiehiä (ja -naisia), kolmiodraamaa ja perhedynamiikkaa sikiön silmin kuulostaa yhdistelmänä vähintäänkin omituiselta, mutta McEwanin kirjoittamana sekin osuu ja uppoaa. 

Niin, kirjan minäkertoja on sikiö, äitinsä kohdussa köllivä (ei enää kelluva, kuten hyvin selväksi tulee) poikavauva. Laskettuun aikaan on kirjan alkaessa vielä pari viikkoa, ja vauvanketale on valveutuneempi ja puhuu viisaammin kuin tämä äiti-ihminen. Toisaalta sikiösankari vaikuttaa perineen aika paljon henkisistä kyvyistään isältään, sillä hänen äitinsä, joka vaikuttaa monellakin tapaa varsin epämiellyttävältä ihmiseltä. Toisaalta hän on ruokkinut lapsensa kehitystä kuuntelemalla ahkerasti uutisia ja erilaisia podcasteja, jotka kertoja on yksiöönsä kuullut.

Vaikka vauva tiedostaa äitinsä moraalin ja monen muunkin seikan kyseenalaisuuden eikä ainoastaan tyydy kritisoimaan sitä vaan yrittää myös aktiivisesti vaikuttaa äitinsä tekemisiin satunnaisesti siinä onnistuenkin, nousee yhdeksi kirjan teemaksi ehdoton rakkaus. Lienemme kaikki tottuneet tämän termin kohdalla ajattelemaan erityisesti äidinrakkautta, mutta ainakin tälle vanhemmuudestaan epävarmalle äidille oli ihan tervetullut muistutus, että yhtä ehdotonta on lapsen rakkaus äitiä (tai vanhempaa) kohtaan. Vaikka lapsi ei pidä äitinsä teoista ja tuomitseekin ne, hänen rakkautensa ei lopulta horju, joskin välillä horjahtelua on ilmassa.

Vaikka kirjan juoni tuntuu kietoutuvan sikiön vanhempien parisuhdekriisin, jos sitä nyt siksi voi sanoa, kiemuroihin, McEwan onnistuu ujuttamaan mukaan aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiäkin. Kirja herättää ajatuksia eikä niinkään täydellisen murhan suunnitteluprosessin kuin omien kulutustottumusten ja ajattelumallien tiimoilta.

Omat lähtökohtani kirjan lukemiseen ovat auttamattoman puolueelliset, mutta uskaltaudun silti julistamaan, että McEwan on nerokkuudessaan kertakaikkisen uniikki kirjailija. Kuka muu käsittelisi pariinsataan sivuun Suuria Aiheita näin kattavasti samalla, kun kertoo ikään kuin kertojan monologin mahdollistavana kehysjuonena paremman tarinan kuin moni muu kirjansa ainoana antina. McEwanin kielenkäyttö on yhtä hurmaavaa ja suorastaan huumaavaa kuin aina, ja Juhani Lindholmin käännös tekee sille oikeutta niin täydellisesti kuin ylipäätään kauniilla mutta niin kovin erilaisella kielellämme on mahdollista.

Silti. Pähkinänkuori ei ole parasta McEwania, ja sitä olisin tietysti tahtonut taukoni jälkeen lukea. Siitä syystä en järjenvastaisesti anna kirjalle täyttä viittä pistettä mutuhuttuiluasteikollani. Siitä huolimatta kirja on ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani.

Pähkinänkuoresta on kevään aikana kirjoiteltu (minun nähdäkseni yksinomaan) ylistyslauluja laajalti pitkin Kirjablogistaniaa. "Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan!" huudahtaa kirjan äärellä Leena Lumi, kun taas Arja äkkää kirjan olevan yhdenlainen toisinto Hamletista pari esimerkkiä mainitakseni.

Tiivistettynä
Kuka:
McEwan, Ian
Mitä: Pähkinänkuori (Otava, 2017)
Alkuteos: Nutshell (2016)
Suomennos: Juhani Lindholm
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kirja, vaikkakaan ei mielestäni McEwanin paras. Silti parempi kuin moni muu.