Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla.
Näköradio sikseen.
Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.
Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.
Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.
Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.
Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.
Tiivistettynä
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)
Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)
Suomennos: Matti Kannosto
Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)
Tuomio: 5/5 – Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.