31. maaliskuuta 2017

Kanto: Lahtarit


Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.

6 kommenttia:

  1. Olen lukemassa tätä paraikaa, enää reilu sata sivua jäljellä - en ole aivan varma, olenko henkisesti valmis kirjan päättymiseen. Pidän tästä kovasti, enkä olekaan lukenut aiemmin sisällissotaan sijoittuvaa kirjaa, joka keskittyisi nimenomaan valkoisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kamalaa, kun ei osaa päättää, ahmiiko kirjan loppuun vai yrittääkö himmailla ja säästellä. :( Valkoisten vinkkelistä ainakaan kovin positiivisesti kirjoittaminen ei taida oikein sopia nyky-Suomen pirtaan...

      Poista
  2. Minä olen lukenut Kannolta aiemmin vain Pyövelin, mutta odotan tätä kirjastosta ja haluaisin jossain välissä löytää aikaa Veriruusuillekin, koska uskon pitäväni molemmista :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta taas on vielä Pyöveli lukematta! :D

      Poista
  3. Täällä naapurissa on myös sodittu tällä viikolla. Meinaa häiritä yöunia... Lahtarit on vetävästi etenevä kirja. Rintama siirtyy itään tarina tarinalta ja julmaa on. Taitava kirjailija!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai siitäkö se ääni tulikin...? :D Kanto on kyllä taitava kynänsä (tai näppäimistönsä) kanssa!

      Poista