17. syyskuuta 2016

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja


Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka:
Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)
Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)
Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

5. syyskuuta 2016

King: Tervetuloa Joylandiin


Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

21. elokuuta 2016

Morre: Tuonen tahto


Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:
"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."
Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka:
Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

14. elokuuta 2016

Havaste: Veden vihat


Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat

1. elokuuta 2016

Rowling et al: Harry Potter and the Cursed Child


Kun tänään katselee ympärilleen, saa tovin pohtia, mitä vuotta taas eletäänkään. Rapakon takana pyrkii presidentiksi Clinton, elokuvateatterissa pyörii "Ghostbusters", koko kaveripiirini vouhottaa Pokémonista ja uusimmista Harry Pottereista, sekä loppuvuodesta ilmestyvästä elokuvasta ja eilen ilmestyneestä teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Ketään ei hidasta se, että Pokémon vaatii istumalihasten siirtämistä sohvalta ulkoilmaan, "Ghostbusters" on oikeastaan kasaria eikä ysäriä, "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" sijoittuu aikaan kuutisenkymmentä vuotta ennen Potterin poijaan syntymistä ja Harry Potter and the Cursed Child ei sinänsä ole romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus eikä se edes ole J. K. Rowlingin kaikkivaltiaasta kynästä, vaan sen on kirjoittanut muuan Jack Thorne - joskin Rowlingin ja John Tiffanyn kanssa kirjoittamansa tarinan pohjalta.

Niin vain minäkin olin eilen aamupäivällä kärppänä kirjakaupassa ostamassa kirjaa, vaikka alkuun hieman epäilevästi siihen suhtauduinkin. Potterin tarina sai mielestäni aika hyvän päätöksen yhdeksän vuotta sitten Deathly Hallowsin epilogissa, olkoonkin, että se lukuhetkellä tuntui minusta enemmän huonolta fanfictionilta kuin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani merkittävästi muovanneen kirjasarjan lopetukselta. Jatko-osa tuntui paitsi turhalta myös epätoivoiselta rahastukselta, vaikka eipä Rowlingilla taida pikkurahasta olla puutetta. Lisäksi käsikirjoitus tekstiformaattina on minulle viittä vaille vastenmielinen: laiska mielikuvitukseni ei riitä täyttämään niitä aukkoja, jotka käsikirjoituksen ja näyttelemisen (tai näytelmän seuraamisen) välille jää.

Sitä paitsi eihän Cursed Childia voi lukea, koska sitten se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan, iäksi ohi. "Sillä" viittaan tietysti Potterverseen, Harry Potterin tarinaan ja maailmaan, johon se sijoittuu. "Ihmeotukset" sijoittuvat 1920-luvun Yhdysvaltoihin, mikä toki sinänsä on ihastuttava miljöö jii än ee, mutta eihän se millään muotoa sama asia ole. Kuten kaikki minun lukutapani ja -tottumukseni tuntevat ehkä arvaavatkin tämän esipuheen perusteella, suorastaan ahmin kirjan, vaikkakin sydän tästä ristiriidasta solmussa. Samaan aikaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta en tahtonut kuitenkaan lukea enempää, jottei kirja ikinä loppuisi.

Lukukokemus itsessään oli ainutlaatuinen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sen jälkeen, kun viimeksi olen uutta Potteria lukenut vuonna 2009. En minä oikein osaa mieltää itseäni edes samaksi ihmiseksi kuin se nuori, naiivi naisenalku, joka yksiössään rannikkokaupungissa ahmi Harry Potter and the Deathly Hallowsia. Nimenikin on vaihtunut sen jälkeen, hiisi vie! Tämän vuoksi ehkä olikin niin hienoa, että ne kanssani rasittavat teinivuodet läpikäyneet nuoret velhot olivat itsekin, noh, keski-ikäistyneet. Ärsyttävistä teineistä oli tullut tylsänpuoleisia uraohjuksia ja nelikymppisiä aikuisia. Minä en miellä itseäni uraohjukseksi enkä nelikymppiseksi, koska en kumpaakaan ole, mutta työorientoituneena kolmekymppisenä osaan samaistua. Niin, ja lapset. Potter-Weasley-Granger-klaanin jälkeläisten ansiosta tunsin ehkä vielä suurempaa sympatiaa vanhempaa polvea kohtaan: vaikka omat lapseni ovat pienempiä, monet ajatusmallit ja -kuviot tuntuivat silti tutuilta.

Puhun vanhemmasta polvesta, koska juuri sitä Harry, Hermione, Ron, Draco ja muut tutut kirjassa edustavat. Pääosaan nousee uusi sukupolvi, se, josta Deathly Hallowsin epilogista saimme maistiaisen, etunenässään Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy. Jotta meidät jupisevaisemmatkin vanhat fanit saadaan mukaan, vie käsikirjoitus lukijan ajassa sinne, tänne ja vaihtoehtoisiin todellisuuksiin muun muassa unien ja takaumien avulla niissä määrin, että mukaan pääsevät vanhojen rakkaiden ystävien (Kalkaros!) lisäksi myös vanhat viholliset (Umbridge!), jotka kirjan todellisuudessa eivät ehkä enää muutoin olisi syystä tai kolmannesta relevantteja. Onhan mukana Dumbledorekin, joka saa jaella niitä itkettävän tarkasti osuvia elämänohjeitaan ja jonka roolille seitsemässä ensimmäisessä kirjassa saadaan ainakin minun kauan kaipaamaani oikeutusta. 


Olisinko nauttinut Harry Potter and the Cursed Childista, jos siinä olisi ollut yhtään vähempää puhdasta Potter-nostalgia saati jos se olisi sijoittunut aivan toiseen maailmaan? En, en varmastikaan. Miksi minun toisaalta pitäisi edes pohtia tällaista asiaa, kun en kirjasarjojen osiakaan arvioi niinkään itsenäisinä teoksina kuin juuri osina kokonaisuutta? Sellainen Cursed Child nimittäin on. Se tarttuu palloon (ja Pottereihin) tasan siinä, mihin J. K. Rowling sen vajaa vuosikymmen sitten jätti, Kings Crossin aseman laiturille 9 3/4 yhdeksäntoista vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, ja vie heidän tarinaansa eteenpäin syventäen sitä sopivissa kohdissa. Ehkä käsikirjoitus ei ole minulle se paras tekstiformaatti luettavaksi, mutta minä nautin Cursed Childin lukemisesta silti silmittömästi. Tunne tuskin oli kovin erilainen kuin jos voisin matkustaa niihin huolettomampiin nuoruusvuosiin, jolloin luulin, että elämäni oli ajoittain kovin rankkaa ja vaikeaa.

Minä en juuri koskaan naura ääneen saati itke kirjaa lukiessani. Tämän kirjan äärellä sekä itkin että nauroin, ja sen loputtua tirautin ihan vain periaatteesta vielä kyyneleen. Englanniksi voisin todeta olleeni "full of feels", täynnä tunteita, ja se käyköön tähän blogikontekstiinkin. Montaa kirjasarjaa ei tässä maailmassa ole, joilla on potentiaalia saada minusta puristettua näinkin voimakas tunnereaktio, ja ihan vain sen, silkan nostalgian, orastavan keski-iän kriisin ja kaiken muun ulkokirjallisen ja subjektiivisen hömpän vuoksi en voi olla rakastamatta tätäkin teosta. Ei se ehkä kovin järkevää, aikuismaista, objektiivista ja sensellaista ole, mutta ei kai aina tarvitse ollakaan.

Tiivistettynä
Kuka: Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack
Mitä: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two (Little, Brown 2016)
Kansi: Duncan Spilling
Tuomio: 5/5 – Aikamatkailun pitäisi olla jokseenkin mahdotonta, mutta minä palasin sujuvasti vuosikymmenen ajassa taaksepäin tätä lukiessani.

P.S. Olen lukenut seitsemännen Potter-kirjan vain englanniksi, enkä ehkä siksi osaa ajatella sitä suomeksi, olkoonkin, että Jaana Kapari-Jatan suomennokset ovat poskettoman hienoja. Harry Potter and the Deathly Hallows on siis suomeksi Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi, 2008). Harry Potter and the Cursed Childin suomennos, Harry Potter ja kirottu lapsi, ilmestyy marraskuun 8. päivä ja suomentajana on luonnollisesti Kapari-Jatta.

31. heinäkuuta 2016

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus


Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)


Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä
Kuka: Massey, Sujata
Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)
Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)
Käännös: Titta Leppämäki
Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

9. heinäkuuta 2016

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä)

kuva: Niina Tolonen

Alkaa olla taas se aika vuodesta, että kirjablogistanian on aika kerääntyä maratoonaamaan. Tänä vuonna emäntänä toimii "Ja kaikkea muuta"-blogin Minna. Alkukesästä epäilin, etten työkiireiden ja ensi viikonlopun muuton vuoksi pysty maratoonaamaan lainkaan. Lapsen vakavan sairastumisen myötä sain kuitenkin laittaa monenlaisia suunnitelmia uusiksi, enkä vähiten töiden kohdalta. Koska nyt kuitenkin olemme TAYS:n sijasta kotona ja koska muuttohommatkin ovat siedettävällä tolalla, uskaltaudun lähteä mukaan maratonille, vaikkakin vähän puolikuntoisena ja puolittaisella panostuksella: meillä on huomenna pojan kanssa kontrollikäynti lasareetissa, miehelle olen luvannut myöhästyneen syntymäpäiväaterian ja eiköhän sitä pari muuttolaatikkoakin täydy täyttää. Asetan siis varovaiseksi tavoitteekseni 800 sivua. Suurempi lopullinen sivumäärä ei tietenkään haittaa, eikä pienempikään ole maailmanloppu, mutta pitää sitä ihmisellä elämässään tavoitteita olla!

Päivitän maratonini etenemistä tähän merkintään ja päätän sen jonkinlaiseen yhteenvetoon reilun vuorokauden kuluttua. Päivittelen maratonin etenemistä myös blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa (@hyllytonttu) unohtamatta tietenkään itse blogia. Osallistujia on tänä vuonna ennätysmäiset 87, joten somessa saattaa kuhista aika tavalla.


9.7.2016
klo 22:00 Sihautan lauantaikolani auki, avaan namupussin ja otan illan projektiksi Sujata Masseyn Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen viimeiset 235 sivua. Olen tahkonnut tätä kirjaa pojan ensimmäisestä postoperatiivisesta päivästä saakka, jolloin ostin TAYS:n kioskilta tuplapokkarin. Tästä on nyt aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joten alkaa olla jo korkea aika saada kirja(npuolikas) hyllyyn ja lukea välillä jotain muuta. Saattaahan se toki olla, että intoudun niin, että tästä tuleekin Rei-maraton: samoissa kansissa kun on vielä sarjan toinen osa, Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Katsotaan, katsotaan.

10.7.2016
klo 00.24
Rei selvitti juttunsa ja minä ratkaisin nukkumaanmenoajan arvoituksen: se on nyt. Ihan kelpo kirjahan tuo lopulta oli, sellaista tasaista 3/5-laatua. Taitossa oli vähän häikkää. Yritän muistaa palata näihin sitten, kun kirjoitan kirjasta.


klo 08.15
Jospas sitä muutama luku Kerten uusia seikkailuja ennen päivän puuhiin ryhtymistä. Paula Havasteen Veden vihat vuorossa siis!

klo 09.30
Niinhän tässä taas kävi klassiset, että "pari lukua" olikin toistasataa sivua, ja nyt on kamala kiire kammata lapsen naama (ja yrittää saada mies ajamaan lomapartansa), jotta ehtivät ihmisten aikaan kotilomalta kontrollikäynnille sairaalaan. :D Voi Havaste, minkä taas teit! (Ja katsokaa nyt, miten upea tuo kansikin on!)

klo 12.53
Taasko tässä täytyy odottaa vuosi seuraavia Vihoja?! Voi kura. Joka tapauksessa Veden vihat on luettu ja maratonin tämänhetkinen sivumäärä on sitä myötä mainiot 627. Asetin itselleni 800 sivun tavoitteen, joka on enää 173 sivun päässä, ja aikaakin on yhdeksän tuntia ja rapiat. Jee!


klo 14:10
Loppurutistus ikään kuin Kerten innoittamana: Herman Lindqvistin När Finland var Sverige. En ole aikoihin lukenut ruotsiksi, mutta onhan tässä aikaa.

klo 22:00 
Niin on vuorokausi maratoonaamista takana ja voimme todeta taas kerran ylpeyden käyneen lankeemuksen edellä. Vaikka ruotsiksi lukeminen sinänsä sujuikin, oli se kuitenkin tuskaisen hidasta. Pojan kontrollikäynti sairaalalla venähti yllättävän pitkäksi, ja jossain vaiheessa en pystynyt enää lukemaan, vaan oli pakko saada pakattua hieman lisää perjantaina edessä olevaa muuttoa varten. Niin, ja sitten en vain enää jaksanut lukea. Stressaava kesä on näköjään vaikuttanut kestävyyteeni tälläkin saralla. Sain Lindqvistiä luettua vain 86 sivua.


Yhteenveto

Kokonaissivumääräksi jää 713, eli 73 sivua asettamaani haamurajan alle. Ei se mikään ihan kovin huono saavutus ole ottaen huomioon, miten paljon jouduin lukemisen lisäksi maratonpäivänä tekemään, mutta onhan tuo selvästi aiempia tuloksiani huonompi. Täytyy ottaa vahinko takaisin joskus, kun tilanne on vähän suotuisampi. Olen kuitenkin jollain kierolla tasolla tyytyväinen siihen, että ylipäätään osallistuin, ja olihan tämä leppoisasti lueskelu ihan mukavaa maratoonaamista sen normaalin kofeiinin ja kipulääkkeen voimalla menemisen sijasta. Myönnettävä silti on, ettei tämä oikein lukumaratonilta tunnu, kun jälkikäteen ei edes satu silmiin. Heh!

Mutta hei, onpahan taas pari teosta, joista kirjoittaa blogiin! :)

3. heinäkuuta 2016

Pettersen: Mätä


Siri Pettersenin Odininlapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoteni kirjatapauksista. Olen odottanut jatko-osaa, Mätää, kuin kuuta nousevaa, ja olin vähintäänkin yllättynyt, kun en ollut heti ilmestymispäivänä sitä kirjakaupasta hakemasta. Työnteko haittasi harrastuksia aikansa, kunnes totesin, etten jaksa uhrata enää rahtustakaan energiaa työssäoppimispaikkanakin tunnettuun pohjattomaan kaivoon, ja koukkasin päivänä (eli toissapäivänä) eräänä kirjakaupan kautta kotiin.

Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun kirjan sisäkannessa minua odotti nyky-Euroopan kartta. Mitenhän Pettersen onnistuisi linkittämään Hirkan ja kumppaneiden seikkailut fantasiamaailmassa nykypäivän ah-niin-tylsään reaalimaailmaan? Sain vastauksen kysymykseeni varsin nopeasti, ja jo parinkymmenen sivun jälkeen Pettersenin kerronta vai minua mennessään kuin fanityttöä narussa. Lopputuloksena olin vähintäänkin hämilläni, hengästynyt - ja jouduin myöntämään pitäneeni Mädästä nykymaailmoineen jollain kierolla tapaa ehkäpä jopa enemmän kuin Odininlapsesta!

Pettersen pitää lukijan varpaillaan. Aina, kun onnistuu tuudittautumaan jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen ja mukavan leppoisaan lukuflow'hun, tapahtuu kirjassa jotain Niin Yllättävää, että lukijaparka (ainakin tämä tonttuisa mokoma) löytää itsensä istumassa maassa kuvainnollisen maton tultua vedetyksi jalkojen alta. Eikä siinä sinänsä mitään, kunnon shokkivaut ja cliffhangerit pitävät tehokkaasti huolta siitä, ettei lukija pääse millään muotoa tylsistymään tai ehdi juuri edes harkita kirjan laskemista käsistään. Myönnän olleeni jopa hieman närkästynyt, sillä en osannut ennakoida ainuttakaan näistä yllättävistä käänteistä, vaikka yleensä tapaan kehuskella olevani varsin vaikea yllätettävä.

Jos jotain negatiivista väen vängällä yritän keksiä, en oikeastaan saa päähäni mitään kovin raskauttavaa. Minä en muistanut Odininlasta niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta Pettersen ystävällismielisesti kertailee tärkeimmät juonenkäänteet ihan kelvollisesti juonen edetessä. Ympäri Eurooppaa sujahteleva kertomus muistutti minua epämiellyttävästi Dan Brownin Da Vinci -koodista, mutta toisaalta Pettersenin kerronta toi siihen mukaan jotain epämääräisesti ruotsalaista skandinaavista, joka jollain tasolla toi mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian. (Kieltäydyn tiedostamasta sitä neljättä osaa.) Niin, niin, olen aina ollut haka myös kummallisissa assosiaatioissa. Nyt kun niissä vauhtiin päästiin, tunnustan myös, että Rime tuo mieleeni mm. Final Fantasy VII -pelistä tutun Sephirothin.

Olin aistivinani Mädässä pienen luonnonsuojelullisen sivuvivahteen, sen verran tarmokkaasti tehdään selväksi, että tämä (meidän) maailma(mme) tekee kuolemaa, koska ihmiset ovat etääntyneet luonnosta - tai ehkä sittenkin luonnonuskosta, vissistä mystiikasta. En ole vielä aivan varma, jaksanko lähteä tulkitsemaan Korpinkehiä sen pidemmälle, mutta pienellä vaivalla Mahdista saisi väännettyä vaikka mitä.

Mutta niin. Mätä on kertakaikkisen upea teos, hieno kirja ja osa hienoa fantasiasarjaa. Odotan ja toivon kaikki mahdolliset ulokkeet ristissä, että Siri Pettersen on paikalla Helsingin Kirjamessuilla tänä syksynä (ja että pääsen itsekin sinne) ja että Korpinkehien viimeinen osa, Mahti, ilmestyisi sopivasti siksi. Minä nimittäin harkitsen puolivakavissani ruotsinkielisen version lukemista, koska ajatuskin siitä, että joutuisin odottamaan melkein puoli vuotta, tekee lähes fyysisesti kipeää.

Tiivistettynä
Kuka:
Pettersen, Siri
Mitä: Mätä (Jalava, 2016)
Alkuteos: Råta (2014)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5 – Erinomaisen hienoa, sujuvaa nyky(reaali)fantasiaa. Lisää tätä, pian, kiitos!

8. kesäkuuta 2016

Elämä yllätti valekriitikon - katso paljastavat kuvat!


Minä tapaan ajatella velvollisuuksiani tai ehkä pikemminkin hoidettavia asioitani palloina, joilla sitten jonglööraan. On yksi pallo jokaiselle lapselle, yksi pallo parisuhteelle, yksi opiskeluille (joskin se on nyt elokuulle asti pöydällä odottamassa), yksi työlle (tämä korvasi kesäksi opiskelupallon), yksi kavereille, yksi sukulaissuhteille, yksi blogille ja sitä rataa. Aina joskus käy niin, että elämä heittää sekaan yhden lisäpallon, mistä aiheutuu ymmärrettävästi aina vähän vaikeuksia, kunnes jonglööri oppii uuden rytmin.

Minulle on elämä heittänyt alkukesän kunniaksi jonglöörattavaksi lisäpallon sijasta moottorisahan tai ehkä pommin, sellaisen sarjakuvamaisen mustan pallomaisen, en ole vielä ihan varma. Oli niin tai näin, moottorisaha tai pommi, minun on laskettava myös kirjablogi hetkeksi pöydälle odottamaan, kunnes tilanne hiukan helpottuu. 

Hyllytontun höpinöitä on siis toistaiseksi tauolla. Toivon mukaan tauko on lyhyt, ettekä edes juuri huomaa, että olen ehtinyt sellaisenkin pitää, mutta koska en voi tätä luvata, lienee parempi lähteä taukoilemaan näin julkisesti.

Ihanaa kesää teille kaikille, toivottavasti tapaamme taas pian!

p.s. Eihän täällä ollut kovinkaan paljastavia kuvia, mutta eikö vain ollutkin harvinaisen raflaava otsikko?

25. toukokuuta 2016

Kaunisto: Luxus


Alkuvuodesta jahtasin kirjastosta Milja Kauniston uusinta, Luxusta, varsin tarmokkaasti. Jostain syystä en jaksanut klikata itseäni varausjonoon, vaan olin vakuuttunut siitä, että löydän kirjan vippihyllystä, kun vain jaksan käydä tarpeeksi usein hyllyn katsastamassa. Helmikuun lopulla luovutin: Ei sitä kirjanketaletta koskaan näkynyt, täytyisi laittaa itsensä varausjonoon, kun vain muistaisi. Arvaahan sen, miten siinä(kin) sitten kävi, ja koko kirja alkoi vaipua tajuntani takarajoille. Tovi sitten poikkesin lasten kanssa kirjastoon päiväkotimatkalla, ja kaksivuotiasta Maijaa ympäri kirjastoa jahdatessani kuulin isosisarusten kikatuksen jostain vähän sivumpaa: "Äiti, tossa kirjan kannessa on jonkun tissit." Löytyihän se. Eikä ollut lopulta edes vippihyllyssä.

Milja Kaunisto teki minuun vaikutuksen Olavi Maununpoika -trilogiallaan. Vaikka tajuntani ei varsinaisesti räjähtänytkään sarjaa lukiessani, pidin kaikesta huolimatta Kauniston kirjoitustyylistä. En oikein innostu keskiajasta tai Ranskasta, ja kun kirjasarja sijoittuu pääasiassa keskiajan Ranskaan, minkäs sille mahtaa. (Linkit teksteihini Kauniston ensimmäisestä trilogiasta löytyvät merkinnän lopusta. Ne ovat vanhan blogin puolella, joten tägeistä ei ole apua tässä kohtaa.)

Luxus sen sijaan sijoittuu minua huomattavasti enemmän kutkuttelemaan historialliseen ajankohtaan, valistusajalle, Ranskan suuren vallankumouksen korville. Pyövelinkisälli Isidore Borealn ja sosiaalisen asemansa vallankumouksen tuoksinnassa menettänyt comtesse Marie-Constance de Boucard kohtaavat sopivan epämääräisissä oloissa. Mukaan soppaan heitetään vähän muuan Marat'a, ripaus vapautta, hyppysellinen veljeyttä, aavistus tasa-arvoa, muutama giljotiini, vastapoimittu bordelli, yksi markiisi de Sade ja voilà! soppa on valmis. Ja kyllä, juuri se markiisi de Sade. 

Kielellisesti Luxus on taattua Kaunistoa. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä kerronnassa kavahdeta sen enempää verta, suolenpätkiä kuin joukkohautojakaan. Jostain syystä tämä inhorealistisuus pörhisti tällä kertaa niskakarvojani niin, että kirjan alun läpi kahlaaminen oli vähän tuskaista. Ties mikä siveyden sipulius minua vaivasi, sillä parin päivän tauon jälkeen päädyin ahmaisemaan loput kirjasta melkeinpä yhdellä istumalla. Olenkohan lukenut Kauniston aiempiakin kirjoja ainakin osittain epäsuotuisassa mielentilassa?

Loppujen lopuksi Luxus oli positiivinen yllätys. Tarinassa oli jollain tapaa selkeämpi sanoma kuin Kauniston edellisissä kirjoissa, tai ainakin se puhutteli minua enemmän. Vaikka kirjan rakkaustarina on samalla tapaa ajankohdan normeihin nähden vinoutunut ja lähtökohtaisesti epäonnisen oloinen, tuntui sekin jollain tapaa hellyyttävältä ja uskottavaltakin. Tämä siis ihmiseltä, joka ei yleensä kirjallisesta romantiikasta erityisemmin innostu.

Kuriositeettina mainittakoon, että Luxus alkaa sanakirjamaisella määritelmällä kirjan nimen merkityksestä. Ensinmainittu, "loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus" oli minulle tuttu. Jälkimmäinen, "irstaus, hillittömyys, velttous" oli uusi. Yhdistettynä merkitykset antavat aika hyvän kuvan siitä, mitä kirjalta ehkä voi odottaa. Kuten nimi antaa olettaa, Luxusta voi helposti lukea useammalla tasolla kuin sillä helpoimmalla ja itsestäänselvimmällä, ja kirjan lopulla esiintyvät filosofiset ja poliittisestkin pohdinnat ovat ainakin tämän lukijan silmissä, noh, silkkaa luksusta.

Luxus aloittaa uuden kirjasarjan, joka kantaa nimeä Purppuragiljotiini.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Luxus (Gummerus, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vetävä, viihdyttävä ja monitasoinen kertomus Ranskan Suuren vallankumouksen ajan ihmeellisyyksistä ja ihmisistä.

Olen kirjoitellut Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiasta vanhan blogini puolella:

22. huhtikuuta 2016

Kanto: Veriruusut


Taannoisen Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä onnistuin innostumaan vuoden 1918 moninimisestä sodasta, ja yhä edelleen löydän itseni satunnaisesti kirjaston sotahyllyjä penkomasta. Olen erityisen kiinnostunut nykyisen kotikaupunkini, Tampereen, vaiheista sodassa, ja toisaalta myös naiskaartit kiehtovat. Nämä lähtökohdat huomioiden uskalsin jo ennakkoon arvella, että pitäisin Anneli Kannon Veriruusuista silmittömästi.

Kanto sijoittaa Veriruusut enimmäkseen Tampereelle, mutta myös Valkeakoski on tapahtumapaikkana tärkeässä osassa. Kirjan loppuhuipennus sijoittuu Lahteen, mikä vuoden 1918 tapahtumat tunteville saattaa ainakin jollain tasolla paljastaa kirjan loppuratkaisusta osasia. Se riski otettakoon. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria työläisnaisia, jotka ajautuvat mukaan työväenliikkeen toimintaan ja aikanaan vallankumoukseen ja osa naiskaartiinkin. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaikkakin ajoittain moraalisesti arveluttavia, kuten sota-aikaan kai kuuluukin. Ei, vaikka kussakin henkilössä on myös pimeä puolensa, heillä tuntuu olevan kertojan sympatiat puolellaan. Nuoret naiset vaikuttavat vähän naiiveilta ja sokeasti aatteeseensa uskovilta – toisin sanoen siis kai nuorilta.

Veriruusuissa miehet ovat enimmäkseen joko hyviä tai pahoja. Joitain harmaan sävyjä tähän mustavalkoisuuteen mahtuu toki, mutta suurin osa mieshahmoista sijoittuu selkeästi moraalispektrin jompaankumpaan ääripäähän. Mukaan mahtuu seksuaalisesti ahdistelevia esimiehiä, sosialismille eläviä sulhasmiehiä ja kaikkea siltä väliltä. Suuret punasankarit saattavat paljastua pelkureiksi, huijareiksi ja varkaiksi, kun taas lahtareissa (kuten valkoisia kutsutaan kautta kirjan, blogg. huom.) saattaa pilkahtaa empatiaa ja sosiaalista omaatuntoakin. Hyvyys ja pahuus eivät siis ole sidottuja siihen, millä puolella taistellaan.

- Ei tässä sentään tartte miehiks ruveta, vaikka vedetäänkin housut jalkaan. [...]
Naiset katselivat toisiaan.
- Molskikankaasta polvihousut, nyöritetyt säärystimet, pusero taikka villapaita, sametista vausti ja korvalla punanen rusetti, Hilja luetteli ja nasautteli etusormea kämmeneensä.
Valkeakosken naiskomppanian asepuku oli sillä päätetty. (s. 69-70)

Kanto kirjoittaa kovin uskottavasti. Olen tähän asti lukenut käytännössä pelkästään tietokirjallisuutta vuoteen 1918 liittyen, ja vaikka Veriruusut on tyylillisesti luonnollisestikin varsin erilaista, mutta koin ajoittain työlääksi ymmärtää sen olevan fiktiota. Tutut paikat ja kadunnimet erityisesti Tampere-kuvauksessa auttavat osaltaan tässä, sillä onhan se nyt aina eri juttu, kun osaa talon tai korttelin tarkkuudella sijoittaa tapahtumat jonnekin. Toisaalta ajankohtaan sopiva kieli murteineen, ruotsalais- ja venäläisperäisine lainasanoineen ja vanhahtavine rakenteineen (ja sanastoineen) auttaa varmasti myös.

Hyvin kirjoitettujen henkilöhahmojen ja mahtavan miljöökuvauksen lisäksi Veriruusuissa on mukaansatempaava tarina. Juuri sellainen, jonka vuoksi eräs kirjabloggari körötteli bussissa eräänäkin aamuna ohi koulunsa, kun oli uppoutunut kirjaan liiaksikin. (Kouluni on muuten entinen yleinen sairaala, joka tässäkin kirjassa oli mainittuna. Jee!) Kaikkiaan siis varsin pätevä yhdistelmä erilaisia kirjallisia elementtejä, kun huomioidaan alkujaankin suotuisat asetelmat tämän lukijan mieltymyksiä ajatellen.

Veriruusujen kaltaista sisällissotakuvausta lukiessa sitä alkaa tällainen musikaaliaddikti miettiä, että kyllä tänne Suomeenkin saisi yhden Les Misérablesin sijoitettua, vähän kun yhdistelisi Ilmari Kiantoa ja vaikkapa juuri Anneli Kantoa. Jollain tasolla jäin kuitenkin pohtimaan, onko kirjan loppuratkaisu jonkin sortin konventio tästä näkökulmasta kirjoitettuihin teoksiin. Kyllähän minäkin tiedän, miten sisällissota päättyi, ja ymmärrän, että se rajoittaa aika tavalla kirjailijaa. Ehkä olisin vain tahtonut saada ainakin osin erilaisen lopetuksen tarinalle, jonka hahmoihin olin ehtinyt kovin kiintyä.


Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Veriruusut (Gummerus, 2008)
Tuomio: 5/5 – Kaikilla mahdollisilla ja melkein mahdottomillakin tasoilla ja tavoilla onnistunut kuvaus melkein sadan vuoden takaisesta keväästä.

16. huhtikuuta 2016

Alexander: Totuus taivaasta


Ikuisuudelta tuntuva aika sitten olin töissä muuan ihanassa, jo keskuudestamme poistuneessa lelukaupassa. Silloinen kollegani, kovin ihana naishenkilö jota huomaan yhä ajoittain ikävöiväni, kertoi kirjasta, jossa amerikkalainen neurokirurgi kertoo taivaskokemuksestaan, ja suositteli sitä lämpimästi. Painoin suosituksen mieleeni, mutta kaksi pientä lasta ja osa-aikatyö yhdistettynä kuopuksen vaikeanpuoleiseen raskausaikaan saivat kirjasuosituksen painumaan taka-alalle. Kun sitten joskus kuopuksen vauvavuoden loppupuolella törmäsin kirjaan jossain alennuslaarissa, päätin vihdoin täyttää lupaukseni entiselle kollegalleni ja lukea sen.

Luin kirjan viime vuoden lopulla, siinä jokajouluisessa hengellisyyden puuskassani, joka täällä blogissakin on näkynyt kristillisten kirjojen muodossa aina vuodenvaihteen korvilla. Olen kolmen kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni kirjaa ja sitä, mitä siitä sanoisin. Yleensä tämä on merkki erityisen syvältä koskettavasta kirjasta, mutta tri Eben Alexanderin tapauksessa... noh, antakaapa, kun kerron.

Aivan ensimmäiseksi ärsyynnyin siitä, että kirjailija, tohtori Eben Alexander, korostaa korostamasta päästyäänkin sitä, että hän on tohtori. Eihän sitä nyt minkä tahansa kaupan kassan tai putkimiehen rajakokemuksia tarvitse ottaa todesta, mutta kun kyseessä on neurokirurgi tohtori Eben Alexander. Voi kuulkaa, kyllä tohtori neurokirurgi tietää ja hienosti jäsentelee ja on luotettava ja silviissiin. Laitetaan varmuuden vuoksi vielä alaotsikkoon jotain, jotta lukija tietää, että nyt on melkeinpä tieteellinen julkaisu hyppysissään.

No joo, sarkasmi sikseen.

Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus on tavallaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Uskonasioista riippumatta kuolemanrajakokemukset ovat varsin mielenkiintoisia, ja tohtori Alexander käsittelee tieteellisiä näkemyksiä teorioita niiden synnystä kirjansa loppumetreillä, olkoonkin, että hän kumoaa niiden kaikkien mahdollisuuden omalla kohdallaan. Eikä kirja mikään varsinainen hartauskirja kristillisessä mielessä olekaan, vaikka toisin ehkä ennakkoon odotin. Vaikka tohtori Alexander on itse kristitty, oli hänen kuolemanrajakokemuksessaan minun näkemykseni mukaan jonkin sortin newagemäistä vivahdetta. Sitä ja hapenpuutetta. 

Totuus taivaasta nimeää jonkin sortin pääpiruksi ihmisotusten aivot, jotka estävät ihmisten pääsyn korkeampiin maailmoihin ja ettei tietoisuus oikeastaan majailekaan siellä. Kun tietoisuus syystä tai toisesta pääsee laajenemaan, voi ihminen saavuttaa yhteyden näihin korkeampiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin ja - tietenkin - Jumalaan. Ja mikäpä siinä, jos tahtoo ajatella asioita ikään kuin neurologian linssien läpi, joita on sävytetty hiukan new age -henkisyydellä. Minun makuuni tuo kombo ei oikein ole, mutta ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoinen juttu.

Yllättävän suuri osa kirjasta nojaa omaelämänkerrallisiin elementteihin, minkä toki jollain tasolla ymmärrän, mutta mikä yhtä kaikki ärsytti minua suuresti. Jos kirjaa myydään kuolemanrajakokemuksena, onko ihan pakko uhrata noin monta sivua siihen, että käydään läpi uudestaan ja uudestaan sitä, että tohtori Alexander pötköttää fyysisesti sairaalasängyllä koomassa sielunsa liihotellessa ihan eri sfääreissä? Ei minustakaan. Lapsuuskuvaukset ja perhesuhdeselvittelyt jollain tasolla ymmärtää, koska niillä on selvä funktio tarinan kannalta.

Oli niin tai näin, Totuus taivaasta on periaatteessa ihan mukava, vaikkakin pitkäpiimäinen ja ajoittain tylsänpuoleinen teos eräästä rajakokemuksesta. Tohtori Alexanderin pääpointti tuntuu olevan Jumalan rakkaus, maailmankaikkeuden hyvyys ja muutenkin kovin positiivinen, eli eipä tästä tohdi ahdistuakaan. Tönkön kielen, jankkaamisen ja tohtorin omistani suuresti eroavien näkemysten vuoksi lukukokemus jäi kuitenkin omalla kohdallani sangen laimeaksi.

Tiivistettynä
Kuka: Alexander, Eben
Mitä: Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY, 2013)
Alkuteos: Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife (2012)
Suomennos: Sirkka Aulanko
Tuomio: 2/5 – Hengellise(hkö)ksi kirjallisuudeksi naamioitu omaelämänkerrallinen pläjäys ei vakuuttanut. Ehkä joku saa tästä jotain järjellistä irti, minä vain ärsyynnyin.

2. huhtikuuta 2016

Kinnunen: Lopotti


En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.

31. maaliskuuta 2016

Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus


Reilu vuosi sitten, joskus syksyn synkkyydessä, ihastuin silmittömästi Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan toiseen osaan, Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014). Olin syksyn aikana jollain tapaa rekisteröinyt, että sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, on ilmestynyt, mutta en ollut jaksanut/ehtinyt tehdä minkään sortin toimenpiteitä sen näppeihini saadakseni, kun jo bongasin sen kirjaston Vippi-hyllystä. Vielä samana iltana vetäydyin sohvannurkkaan kirjan ja teekupin kanssa aikeinani hotkaista koko opus kerralla, mutta tällä kertaa jokin ei natsannutkaan.

Viimeksi olin silmittömän riemuissani Flaviasta kaikessa eksentrisyydessään. Vaikka koinkin hahmon jokseenkin mustavalkoiseksi ja muutenkin epäluotettavanpuoleiseksi kaikkien minäkertojien tapaan, oli loppuvaikutelma yhtä kaikki äärimmäisen positiivinen. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen parissa huomasin kuitenkin ärsyyntyväni silmittömästi juuri samoista seikoista, jotka edellisessä osassa olivat ihastuttaneet minua. Flavian näsäviisaus ja pikkuvanhuus, eksentrisyys ja myrkkyintoilu, huvittavalla tavalla mukavan puolueellinen kuvaus perhesuhteista ja pikkukylän dynamiikasta - nyt vain haukotutti, eikä edes mitenkään kovin vähän. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen läpi kahlaaminen oli silkkaa tuskaa. Jupisin puoliääneen toistokelvottomia manauksia kirjalle, henkilöille ja aivan kaikelle.

En tähän päivään mennessäkään vielä tiedä, miksi reaktioni oli moinen. Ensimmäinen arvaukseni olisi, että olen tullut entistäkin vanhemmaksi ja kyynisemmäksi tosikoksi sitten edellisen tapaamiseni neiti de Lucen kanssa. Toinen arvaukseni olisi kaiketi syyttää kirjojen samankaltaisuutta ja kaavamaisuutta, jonka havaitsin, vaikka lukuajankohtien välillä on kulunut pieni ikuisuus (siltä kulunut vajaa puolitoistavuotinen ainakin minusta tuntuu!). Kolmas arvaukseni olisi jonkinlaisen äidillisen kiukustumisen lisääntyminen ja helikopterivanhemmuusmoodin aktivoituminen psyykkeeni vastauksena lapsitrioni itkettävän pitkille päiväkotipäiville ja muulle mokomalle. Miten ne kylän aikuiset voivat antaa tuollaisen toiminnan jatkua? Poliisitkin!

Todennäköisesti yksikään arvauksistani ei kata täysin koko totuutta, mutta ehkä niitä yhdistelemällä voisi päästä vähän edes jäljille. Se ei kuitenkaan tässä kohtaa ole olennaista.

Vaikka Flavia hiersikin lukijan aivoja, ei Hopeisen hummerihaarukan tapaus ole mikään pöllömpi dekkari, kunhan malttaa heittää liian järkeilyn ja äiteilyn roskakoriin. Brittiläinen, viime vuosisadan puolivälin maalaismiljöö on edelleen yksi heikoista kohdistani, ja sitähän tässä kirjassa piisaa. Itse rikosmysteeritapaus oli vähän turhan sekava minun makuuni (enkä sano tätä vain siksi, ettei minulla ollut hajuakaan syyllisestä ennen kuin vähän ennen paljastusta), mutta toisaalta sekin meni ikään kuin menneen maailman viehätyksen piikkiin. 

Kovin vauhdikkaiden dekkareiden ystäville Bradleyn kirjoja ei kyllä voi suositella. Esiteinisalapoliisin esiteiniangstaaminen vie sivuista mielestäni suuremman osan kuin aiemmin, ja Bradley luo tunnelmaa ja kuvailee maisemia sellaisella paatoksella, että en edes tiedä, miten sitä tässä muka-nasevasti kuvailisin. Ehkäpä suurin ongelma tiivistyikin juuri tässä. Olisin kaivannut jotain nopeatempoisempaa kirjaa, vaikkakin ehkä tiedostamattani, ja sitä Bradley ei todellakaan tarjonnut.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 3/5 – Kelpo dekkari, joskin kalpenee selvästi edeltävän osan rinnalla.

Flavia de Luce -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Piiraan maku makea (Bazar, 2014 – tätä en ole ehtinyt vielä lukea!) ja Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

P.S. Tietääkö joku/kukaan mitään järjellistä tapaa (ts. tapaa, joka ei vaadi jokaisen merkinnän manuaalista kopioimista ja liittämistä) tuoda merkintöjä Wordpressistä Blogspotiin? Tahtoisin saada kaikki tekstini samaan paikkaan, mutta blogin muuttaminen taas tuntuu vähintäänkin epämukavalta ajatukselta, enkä kuitenkaan millään jaksaisi alkaa manuaalisesti tuoda kaikkia merkintöjä Bloggeriin, laiskimus kun olen...

29. maaliskuuta 2016

Itäranta: Teemestarin kirja


Minä olen vanhemmiten käynyt vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi. Jos jotain kirjaa kovin hehkutetaan, on ensireaktioni yleensä negatiivinen. Koen kirjan lukemisen jollain tapaa turhaksi, jos arvelen jo valmiiksi pitäväni siitä. Vähän hullua sinänsä, en kiellä sitä lainkaan. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on malliesimerkki juuri tällaisesta kirjasta. Sitä on kehuttu niin laajalti, että en jotenkin vain jaksanut lukea sitä, vaikka sen jossain välissä ostinkin jo valmiiksi omaan hyllyyni odottamaan. Taannoisella talvilomalla päätin kuitenkin ottaa kirjan työn alle, kun kirjastopinossakaan ei mitään houkuttelevaa jostain kumman syystä ollut, ja arvaahan sen nyt, miten siinä kävi.

Teemestarin kirja kertoo maailmasta, josta on loppumassa (makea) vesi. Varsin pelottava ja realistinen skenaario siis. Kirja käy ahdistavan ajankohtaista dialogia nykyhetken kanssa. Vaikka tarina sijoittuu epämääräisen kaukaiseen tulevaisuuteen, käy se silti vähän liiankin likelle omia kauhukuviani siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja heidän lapsensa tulevat elämään. 

Ehdin jo aiemmin ihastua Itärannan kieleen ja kirjoitustyyliin Kudottujen kujien kaupungin parissa. Ehkä jollain tasolla odotin Teemestarin kirjan olevan tyylillisesti jotenkin vähemmän sliipattu, esikoinen kun on, mutta olin kovin väärässä. Jollain tasolla Teemestarin kieli oli jopa upeampaa kuin Kudottujen kujien kaupungin. Hapuillen etsin sanoja, joilla kuvata kirjan aiheuttamaa kieli-gasmia miehelleni (joka oli järjestänyt minulle yllätysreissun aikuisten kesken, raukka, kun minä yritin vain ahmia kirjaa!), mutta päädyin toistamaan virkettä: "Oikeasti, lue se. Se on ihan [sensuroitu] hyvä ja niin nätisti kirjoitettu." En vieläkään osaa kuvailla Itärannan kielen aiheuttamaa reaktiota päänupissani mitenkään kovin objektiivisesti tai edes järjellisesti. Niin, paitsi ehkä sanomalla, että olen silmittömän kateellinen.

Ainoa pienoinen närkästymisen aiheeni oli Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin samankaltaisuus monella saralla. Päähenkilöt ja heidän ihmissuhteensa muistuttavat ainakin minun silmääni toisiaan kovin paljon, Samoin kirjojen loppuratkaisuissa oli yhtäläisyyksiä, vaikkeivat ne identtisiä olekaan. Tuntuu vähän tyhmältä nillittää näistä asioista, sillä pidin sekä päähenkilöistä että loppuratkaisuista molemmissa kirjoissa, mutta nillitänpä kuitenkin. Niin, ja onhan vesi teemanakin läsnä molemmissa kirjoissa, vaikkakin ratkaisevan eri tavoilla...

Oli niin tai näin, Teemestarin kirja on helposti yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja ja uskon sen pitävän kutinsa ja paikkansa top 5 -kahinoissa ihan vuoden loppuun saakka, olkoonkin, että alle neljännes vuodesta on mennyt. Itäranta kirjoittaa huippuhienoa, maailmanluokan dystopiaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan viihdyttävää ja kuitenkin kutkuttelemaan sopivasti lukijan aivonystyröitä. Kirjan jättämä ahdistuksensekainen kiihtynyt tunnelma jäi päälle tuntikausiksi kirjan loppumisen jälkeenkin, ja tunkee parin viikon jälkeenkin ajoittain uniini.

Ei siitä paljon paremmaksi voi päästä.

Tiivistettynä
Kuka:
Itäranta, Emmi
Mitä: Teemestarin kirja (Teos, 2012)
Kansi: Ville Tiihonen
Tuomio: 5/5 – Kaikilla mittapuilla ahdistavuudessaankin upea teos, joka jää varmasti taistelemaan parhaan tänä vuonna lukemani kirjan tittelistä. Nimeän täten Emmi Itärannan virallisesti yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

P.S. Puolisoni ei ole lukenut kirjaa. Vielä. Olen nalkuttanut miehen lukemaan muun muassa Tarun sormusten herrasta, joten tuskin tähänkään montaa viikkoa menee.

21. maaliskuuta 2016

Hiltunen: Lampaan vaatteissa


Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale

22. helmikuuta 2016

Anderson: Jään salaisuudet


Näyttelijättärenä kaiketi parhaiten tunnettu Gillian Anderson on, kuulkaapa, nyt myös kirjailijatar. Hänen esikoisteoksensa A Vision of Fire julkaistiin pari vuotta sitten (suom. Liekkien näkijät, Like 2015), viime vuonna ilmestyi jatko-osa A Dream of Ice (suom. Jään salaisuudet, Like 2016) ja tämän vuoden loppupuolella on luvassa kolmas osa, The Sound of Seas, jonka määräisessä muodossa oleva artikkeli ärsyttää silmääni suuresti. Suomennosta saadaan kaiketi odotella ensi vuoden alussa. 

Minä olen ollut esiteini-iästä ihan silmitön Gilly-fani, kuten tulin tunnustaneeksi kirjoitellessani Liekkien näkijöistä vajaa vuosi sitten. Vaikka kuinka yritin suhtautua Jään salaisuuksia objektiivisesti ja asiallisesti, huomasin fanityttöileväni niissä määrin, etten jaksanut edes odottaa oman vuoroni napsahtamista kohdalleni kirjaston varausjonossa, vaan löysin itseni perjantaina seistä möllöttämässä kirjakaupassa ikioma kirja hyppysissäni. Syytän tästä normaaliakin rasittavammasta hypetyksestä televisiossa parhaillaan pyörivää "Salaisten kansioiden" uutta (tynkä)kautta, joka on saanut minut ihan tolaltani. (Saatan palata aiheeseen likemmin omassa merkinnässään, sillä dvd-kokoelmani ts. Salaiset kansiot -dvd:ni ovat kirjahyllyssä ja siten kirjablogiin sopivaa sisältöä. Hehe.)

Mutta niin, se kirja.

Jään salaisuudet on suoraa jatkoa Liekkien näkijöille. Tämä on tietysti ihan luonnollista, kun kirja on sarjassaan toinen, mutta minä olisin kaipaillut hieman kertausta: muistikuvani Liekkien näkijöistä olivat suunnilleen seuraavat: Antarktiksella on Atlantis, jotain tulivuorijuttuja oli ja se päähenkilömuija on ihan Scully. Jatko-osa ei vanhoihin asioihin puutu kuin vahingossa sivulauseessa, ja alkuun olinkin vähän huuli pyöreänä pähkäilemässä kukamitähäh-kysymyslitanioita, joiden ratkaisemiseen käytin lopulta Googlea.

Eipä silti. Jos eivät muistikuvani ensimmäisestä kirjasta olleet kovin selkeitä, tuskin tämän toisenkaan kirjan juonenkäänteet kovin kauaa mieleni sopukoissa säilyvät. Caitlin O'Hara on edelleen mielikuvissani Dana Scully. Atlantis-tematiikkaa vilisee Antarktiksen jääpeitteen alla, mikä sinänsä on vallan mainiota. Minä pidän Atlantis-myyteistä, mutta nykyään niiden kyljessä tuppaa tulemaan aika kasa new age -hapatusta. Tähän syyllistyy ajoittain myös Anderson. Tulivuorijuttujakin oli, mutta tällä kertaa ne jäivät aika pitkälti jään alle, mikäli epämääräinen viittaus kirjan nimeen sallitaan. Galderkhaanilaiset nimet vilisivät silmissäni niin, että hädin tuskin muistin, kuka kukin on, kirjan loppuhuipennuksen läimähtäessä silmilleni.

Andersonilla ja Rovinilla tuntuu olevan visiota vaikka muille jakaa. Tarina on sen verran vauhdikas, mukaansatempaava ja jännäisä (on se sana!), etten malttanut muuta kuin ottaa pipolakistani kiinni ja nauttia kyydistä. Jollain tapaa toteutus kuitenkin jää vähän puolitiehen. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi, erityisesti mitä tulee Jacobiin ja Beniin. (Olen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi kehitellyt teoriaa, jossa Ben onkin sarjan pääpahis. Luulen tulevani pettymään karvaasti: todennäköisemmin toteutuu kakkosteoriani, jossa Ben kuolee - ehkä uhrautuu - sarjan lopussa. Voi pojat!) Kieli on ajoittain töksähtelevää ja suomennokseen on vilahtanut mukaan ihan selkeitä virheitä, joista Annika jo huomauttikin.


Kaikkiaan Jään salaisuudet on sellaista perusfantasiaa, jota voisi luonnehtia vaikka ylläolevalla reaktiolla. Kovin suurta mullistusta se ei pääkopassani saa aikaiseksi, mutta kyllähän se aikansa viihdytti. Jotenkin epämääräisesti arvelisin, että Liekkien näkijät oli hieman parempi, mutta valalle en tosiaan uskalla mennä muistikuvieni vähyydestä johtuen. Kyllä minä silti aion sen kolmannenkin osan lukaista, kunhan se suomeksi julkaistaan. Sitä odotellessa ehdinkin vaikkapa pohtia sitä, mikä kirjan toiseksi tekijäksi merkityn Jeff Rovinin rooli on ollut. Tapaan vähän nyrpistellä nenääni kirjoille, joiden kansissa kirjailijan nimi on suurempi kuin itse kirjan nimi, mutta en ole vielä varma, miten suhtautua näihin, joissa yhden kirjailijan nimi on jättisuurella, kirjan nimi keskikokoisena ja toisen kirjailijan nimi (suhteessa) kärpäsenjätöksenä...

Tiivistettynä
Kuka: Anderson, Gillian & Rovin, Jeff
Mitä: Jään salaisuudet (Like, 2016)
Alkuteos: A Dream of Ice (2015)
Suomennos: Einari Aaltonen
Tuomio: 3/5  – Vähän sellainen mitäänsanomaton peruspläjäys, mutta enimmäkseen ihan viihdyttävä kuitenkin. On niitä huonompiakin tullut luettua!

Sarjan ensimmäisestä osasta, Liekkien näkijät, kirjoitin vanhassa blogissani, täällä.

20. helmikuuta 2016

Kanto: Pala palalta pois


Minä olen viimeiset kolme viikkoa ollut työssäoppimassa muuan palvelutalossa. Minähän aion isona hammashoitajaksi, joten kaikki varmasti ymmärtävät hyvin, miksi ennen joulua olin viisi viikkoa "töissä" päiväkodissa ja nyt kuusi ikääntyneiden parissa. Jep. Oli miten oli. Minä olen tietyissä asioissa varsin idealistinen, suorastaan naiivi ihmisotus, ja vanhustyö on ehdottomasti yksi näitä aihepiireistä, joiden kohdalla olen säännönmukaisesti sulkenut silmäni ja korvani. Työssäoppimispaikallani asukkaita kohdellaan ja hoidetaan hyvin, ja he ovat enimmäkseen kohtuullisen hyväkuntoisiakin, kun pystyvät kodinomaisissa oloissa asumaan, mutta olen silti ottanut ja ahdistunut oikein urakalla.

Ahdistustani helpottamaan ajattelin etsiä kirjan, ja pohdin Anneli Kannon teoksen Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista olevan tähän hommaan hyvä kirja. Ei mennyt ihan nappiin tämä arvaus, kuulkaa.

Pala palalta pois koostuu varsin selvästi kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa, joka on nimetty "Minulla on se paha tauti", Kanto kuvaa dementiaa Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä silmin. Toisessa osassa, "Kertomuksia Mikä-Mikä-Maasta", kuvataan dementian moninaisia muotoja eri näkökulmista. Kolmannessa osassa, "Elämässäni on musta aukko", siirrytään lähiomaisen, Kannon itsensä, kenkiin. Niin, mainittakoon vielä, että kirjan loppu tavallaan yllätti minut.

Kanto ei kaunistele. Kyllähän Pala palalta pois on vertaistukea parhaimmillaan, muttei se kyllä juuri lohdutakaan. Toisaalta kukapa sitä lohtua oikein voisi tarjotakaan? Kirjan sivuilla Kanto nostaa esille paitsi dementian monet lajit myös sen moninaiset uhrit: sairastuneet, omaiset ja tietyissä määrin hoitohenkilökunnankin. Terveyskirjaston mukaan keskivaikeasta tai vaikeasta dementiasta kärsii noin kolmannes yli 85-vuotiaista, joten kyse ei ole ikääntyvässä Suomessamme edes mistään harvinaisesta ilmiöstä!

Esipuheessaan Kanto muistuttaa lukijaa usein kuullusta lausahduksesta, jonka mukaan Alzheimer on omaiselle ankara, mutta sairastuneelle lempeä. Jäin pohtimaan tätä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se ainakin tietyn pisteen ylittäessään on. Iänikuinen ajatusleikkini siitä, tahtoisinko olla mieluummin toimiva päänuppi rikkinäisessä kropassa vai toisinpäin, sai lisäkierroksia tätä kirjaa lukiessa, mutta varsinaiseen ratkaisuun en ole vieläkään päässyt. Onneksi tämä asia ei ole minun itseni päätettävissä.

Kaikkiaan Pala palalta pois on taidokkaasti koottu kuvaus dementiasta ja siitä Alzheimerin taudistakin, joka dementian yleisin aiheuttaja on. Lohduksi siitä ei ole, eikä se ahdistustanikaan helpottanut.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus, 2013)
Tuomio: 4/5 – Realistinen, koskettava ja useammalla tavalla ahdistavakin kuvaus siitä, kun äiti ei ole enää äiti.

14. helmikuuta 2016

Kostet: Marrasyöt


Jenna Kostetin Marrasyöt herätti kiinnostukseni viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla (messuraportin kuvalinkit ovat näköjään pitkälti rikki; täytyy katsoa, korjaantuvatko itsestään vai pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin). Kirjailija vakuutti puheillaan ja muistutti minua jotenkin epämääräisesti serkustani, jolla on erinomainen kirjamaku, joten klikkailin kirjan kirjaston varausjonoon jo keskustelun aikana. Muutama viikko vierähti vartoillessa, mutta vuodenvaihteen aikoihin sain kirjan viimein näppeihini ja ahminkin sen sitten varsin vauhdilla.

Sisäinen nordistini, joka enää valitettavan harvoin astuu esiin nykyisen hoitajanroolini takaa, heitti innosta kuperkeikkaa Marrasöitä lukiessani. Saaristolaismiljöö ja sen mukanaan tuoma ruotsinkielisten fraasien vilahtelu kerronnassa, mikäpä sen mainiompaa! Poliisisetä Nils Larsson oli vähän sellainen köyhän bloggarin Wallander - tai ehkä vesitetty Suomi-versio. En tiedä, mistä assosiaation johdattelin, mutta siitä huolimatta pidin Nilsistä kovin. Olenhan kertonut, että yritin lobata aikanaan Martin nimeksi Nilsiä, koska se sointuu kivasti puolisoni nimeen ja toisaalta yksi suosikkirunoilijoistani on Nils Ferlin? (Yritin myös Kurtia, koska Wallander, mutta siippani ei lähtenyt sille tielle lainkaan. Mokoma.)

Kostet on eittämättä minun makuuni istuva kirjailija, mitä tulee henkilöhahmoihin. Huomasin nyökytteleväni yliopisto(jatko)-opiskelija Seljan havainnoille niin, että niskalihasteni kunto oli kovilla, ja muutoinkin samaistuin häneen kummasti, sen verran paljon yhteistä oli hänessä ja muutaman vuoden takaisessa itsessäni. Toisaalta samaistuin ajoittain Hanneleenkin, erityisesti tämän pohdintaan kahvikuppien ideaaleista reunoista. Niin se keski-ikä lähestyy!

"Kupin reuna oli ohut, kaartui hieman ulospäin ja huuli osui kupin reunaan aivan kuin se olisi juuri ajateltu näin. Hannele vihasi paksureunaisia kuppeja, niitä mitä käytettiin kahviloissa. Kahi muka pysyi niissä lämpimänä pidempään. Saattoi olla, mutta paksureunaisesta kupista tuntui inhottavalta juoda. Kova, paksu posliini huulia ja hampaita vasten." (s. 16)

Huolimatta siitä, mistä yhteydestä tämän kirjan kanssa tekemisiin satuin pääsemään, väittäisin Marrasöiden yliluonnollisuuden olevan keskusteltavissa oleva seikka. Halutessaan voisi ehkä siristää silmiään, kallistaa päätään ja tulkita yliluonnolliset seikat stressireaktioiksi ja ties miksi hallusinaatioiksi. Minä olen kuitenkin sen verran hörhö, etten tahdo. Sillä tavalla olisin heittänyt täysin hukkaan kirjan synnyttämät sydämentykytykset ja ulkona paukkuneista pakkasista riippumatta syntyneet vilunväristykset.

Kostet kirjoittaa luontevasti ja vähän puhekielisestikin, jotenkin kaverimaisesti, mikä saattaa olla tietoinenkin tyylivalinta: se tuo mukanaan kummitusjuttumaista tunnelmaa. Tiedättehän: "Eräs tuttuni on kuullut kaveriltaan, että hänen äitinsä lapsuudenkodin naapurissa on joskus tapahtunut kummia." Oli niin tai näin, minun makuuni Kostetin tyylin voin myöntää olevan, oli kyse sitten puhtaasti kielestä tai sitten juonesta tai vaikka aikarakenteesta, jonka kanssa kyllä alkuun aamukoomassa ruuhkabussissa olin hieman hukassa. Mutta silti.

Kaikkiaan Marrasyöt on kiehtova tuttavuus, hiukan pelottavakin. Juuri täydellinen kirja illassa ahmaistavaksi: juoni etenee sopivan nopeasti, hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja realistisia, mutta silti tarinassa on Joku Jippo isoilla alkukirjaimilla. Kostetin esikoisteos, Lautturi, voitti Blogistanian Kuopus 2014 -palkinnon, ja luulenpa, että pakko minun on sekin lisätä alati kasvavalle lukulistalleni, sen verran Marrasyöt minua vakuutti.

Tiivistettynä
Kuka: Kostet, Jenna
Mitä: Marrasyöt (Robustos, 2015)
Kansi: Johanna Lumme
Tuomio: 4/5 –  Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja toimiva dekkari ripauksella yliluonnollista.