1. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 1. luukku


Tip tap, kuulkaahan, se on taas joulukuun ensimmäinen päivä ja sitä myötä polkaistaan näin juhlallisesti käyntiin kirjablogistanian jo perinteiseksi muotoutunut joulukalenteri, jonka ensimmäistä luukkua tällä hetkellä arvon lukija katselee. Kaikki osallistuvat blogit löytyvät tämän merkinnän lopusta, kunhan sinne saakka päästään.


Jonkinlainen joulukalenteriprojekti alkaa olla omassa blogissanikin jo jonkin sortin perinne. Kuopukseni vauvavuonna (joka tuntuu muinaishistorialta, mutta ei siitä nyt niin kauan taida ollakaan) pidin ihan kokonaisen oman kalenterin Wordpressin puolella. Viime vuonna osallistuin yhteiskalenteriin yhdellä luukulla, ja tänä vuonna saan, kuten sanottua, aloittaa koko kalenterin. Mietin pitkään ja hartaasti, kirjoitanko tähän kuopukseni runojoulukalenterista vai annanko epätoivosta tekohengitystä Kääpiökirjabloggarin karjahduksien nimellä kulkeneelle lasteni sanelemille kirjabloggauksille. Lopullinen valinta oli kuitenkin helponpuoleinen ja sen myötä saan karistaa harteiltani hereetikon viitan: nyt meilläkin luetaan Tatuja ja Patuja, vaikka taannoin päädyin outojen tyyppien elokuvaa katsomaan ilman, että olin ainottakaan kirjaa lukenut. Samalla päivitettäköön lastenkirjaosion nimeä, sillä nykyään karjahtelevia kääpiökirjabloggareita on yhden sijasta kolme: toivottavasti Tonttujoukon huomioita piisaa siis tasaiseen tahtiin jatkossakin!


Kuusivuotias Martti on perheemme Tatu ja Patu -konkari: hänen viimevuotisessa päiväkotiryhmässään luettiin outolalaispoikien seikkailuja ahkerasti, myös jouluaiheinen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Onpa eskarissakin luettu kuulemma ainakin Tatun ja Patun avaruusseikkailua. Martti ei vielä lue itse, mutta nauttii suunnattomasti sanaleikittelyistä, joita tatupatuissa vilisee.

Tässä kirjassa parasta oli kaikki. Se on tosi hauska kirja. Tatu ja Patu menee Veeran luo, mutta vahingossa naapuriin. Sitten niillä menee joulupukki ja joulukuusi ihan sekaisin, ja ne yrittää tehdä kaikki kuusijutut ja koristelut ihan oikeaan ihmisjoulupukkiin! Sitten ne vahingossa varastaa sen tonttulakin ja luulee naapuria tontuksi. Sen jälkeen ne tekee kaikki joulujutut ihan hassusti väärin kovalla kiireellä. Kirja on hyvän pituinen iltasaduksi, jos ei ole ollut kovin rankka päivä eskarissa, mutta muuten se pitää ehkä lukea vaikka puoliksi kahtena iltana. Hyvä kirja viisaille neljän vanhoille ja siitä vanhemmille. Kahden vanhoille ei kannata lukea lainkaan, kun ne ei kumminkaan tajua, vaan häiritsee muita.

Neljävuotiaalle Ainolle Tatut ja Patut ovat vähän uudempi tuttavuus: hän kävi kanssamme elokuvissa ja tunnisti sitä ennenkin hahmot kuvista, mutta (tietääkseni) hän ei ennen ole itse kirjoja lukenut. Kuten elokuvaa katsottaessakin, osa sanaleikeistä meni Ainolta vähän ohi: osan selitin ja osan jätin sikseen, koska rautalangasta vääntämään pysähtyminen on aina vähän tylsää kaikille asianosaisille.

Tatun ja Patun joulukirja on aika pitkä, mutta siinä on paljon kuvia. Eniten hauskaa oli, kun se pinkki tyyppi heilutti käsiä niin-niin-niin nopeasti ja kun ne teki hassusti. Ne kiusasi joulupukkia ja se on tuhmaa. Onneksi ei vartija vienyt niitä ihan putkaan! Emmää enää muista oikein muuta. Kivoja kuvia oli varmaan, monta kuvaa aina sivulla silleen. Lopussa kaikki meni hyvin ja ne söi jouluruokaa ja laittoi yökkärit päälle. 
2,5-vuotias kuopuksemme Maija jaksoi kuunnella Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pätkän sieltä ja toisen täältä. Kuvien tutkimiseen hänkin osallistui innolla, mutta kirja tuntui selvästi olevan vähän haastava. Joko näin tai sitten äitilukija oli liikkeellä epäsuotuisaan aikaan, sillä Mauri Kunnaksista Maija selviää leikiten.

Tossa meidän äiti luki meille kaikille kirjaa. Minä oon kaksi vuotta vanha, en minä jaksa kuunnella isoja kirjoja. Patu ja Patu [sic!] meni kauppaan ja kotiin. Paljon sotkua tuli, voi voi. Äiti varmaan siivoaa. Joulu tuli. Sen pituinen se ja sitten ne meni etelään kaikki.

Heti kättelyssä on äitihenkilön kai myönnettävä, että joo, kyllähän minäkin Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pidin enkä lainkaan vähän. En osannut odottaa kirjan olevan noinkin sarjakuvamainen ja kuvituspainotteinen, vaan odotin jotain maurikunnasmaista tekstiseinää. (Meillä luetaan paljon Kunnasta, mutta aina välillä äiti ja isä vähän hyppivät kerronnassa...) En ole ollenkaan pahoillani siitä, että olin väärässä: lukemaan opettelevalle ja vasta oppineelle lapselle tämäntyyppinen kirjallisuus on silkkaa parhautta, kuten ensinmainittuun kategoriaan sujahtava eskarilaisesikoisemme osoittaa. Kuvitukseen sinne tänne donrosamaisesti sijoitellut humoristiset yksityiskohdat olivat ääneen luettaessa vähän haastavia: tekstuaalisten hauskuuksien osoittaminen tuntui vähän teennäiseltä, joten jätin osan niistä sinne odottamaan ne itse bongaavia lukijoita. Mainittakoon kuitenkin nyt tässä, että aion vakaasti hankkia keittiöömme purkit, joissa lukee: "TEE" ja "ÄLÄ TEE". Seuraava outolalaispoikien seikkailuista odottava kirja odottaakin kaapin perällä joulupaketointia...

Tiivistettynä
Kuka:
Havukainen, Aino & Toivonen, Sami
Mitä: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hienoa kotimaista lastenkirjallisuutta, jota olin tähän saakka jostain syystä karttanut luullen sen olevan "isommille" tarkoitettua. Jokaiselle lukijalle löytyi jotain.


Kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat tänä vuonna seuraavat blogit. Pyrin päivittämään tai suorastaan korjaamaan listan linkit viemään suoraan kyseisiin luukkuihin kalenterin edetessä.

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

26. marraskuuta 2016

Baer: He olivat natseja


Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale

16. marraskuuta 2016

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa


Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

7. marraskuuta 2016

Statovci: Tiranan sydän


Pari syksyä sitten kirjablogistania ja ylipäätään koko Suomenmaan kirjaihmiskunta puhui Pajtim Statovcista ja hänen esikoisteoksestaan. Niin sitä sitten muuan tonttuileva bloggarikin päätyi ikään kuin ryhmäpaineen vuoksi lukemaan Kissani Jugoslavian eikä häpeäkseen pitänyt siitä niin paljon kuin olisi ehkä kuulunut. Statovcin kieli oli upeaa, kirja tematiikaltaan mielenkiintoinen ja ajankohtainen, juoni mukaansatempaava ja symboliikkaa vilisi enemmän kuin kroonisesti univajeisen kotiäidin aivo pystyi käsittämäänkään. Tajusin, että kirja on hieno ja upea, mutta se ei vain iskenyt minun kirjallisiin makunystyröihini niissä määrin kuin olisin toivonut.

Tätä taustaa vasten saatatte ymmärtää, miksi en oikein ollut varma, tahdonko lukea tänä syksynä ilmestyneen Tiranan sydämen. Pelkäsin kokevani itseni taas jollain tapaa hitaaksi ja hölmöksi, jos en pitäisikään kirjasta. En kuitenkaan malttanut jättää kirjaa lukemattakaan, kun se niin viekoittelevasti minuun lähikirjaston vippihyllystä kerran katseli. Kirja pääsi messumatkalukemiseksi, ja ahmaisinkin sen kokonaan perjantain aikana, junan penkillä ja hotellin sängyllä.

Statovcin kieli on yhtä huumaavaa kuin aiemminkin. Kirjan keskiössä tai ainakin sen lähistöllä tuntuu olevan seksuaalinen identiteetti samoin kuin sukupuoli-identiteetti, kuten viime kerrallakin, joskin tällä kertaa "pelkkää" homoseksuaalisuutta vähän monimutkaisemmin lähestyttynä. En vieläkään oikein tiedä, miten aiheen käsittelyyn suhtautua, sillä koen sen joissain määrin niin äärimmäisen henkilökohtaiseksi vaikka toisaalta aiheen ääneen (tai kirjallisesti, tietänette tarkoitukseni) käsittelyn tärkeydenkin ymmärrän. Kissani Jugoslaviaa lukiessani muistan kokeneeni oloni kiusaantuneeksi enkä tunteelta aivan välttynyt tälläkään kertaa. Tämä toki on vain oman, äärimmäiseen introverttiyteen taipuvaisen päänuppini ongelma. Mukana on voimakkaasti myös kansallisen identiteetin, sen merkityksen ja puutteen pohdintaa: kirjan päähenkilö vaihtaa kansalaisuuttaan (ja sukupuoltaan) niin luontevasti ja sujuvasti, että sitä jää väkisinkin vähän pohtimaan, miten typerää niitä onkaan pitää millään tapaa luotettavina lokerointiperusteina.

Tiranan sydämen keskiössä on kaksi nuorta... niin, tekisi mieleni sanoa heitä albaanipojiksi, mutta koska kansallisuus ja sukupuoli ovat tulkintoja, pitäisi ehkä jättää sanomatta. Bujar ja Agim tulevat erilaisista perheistä, ja muun muassa perhedynamiikan avulla Statovci kertoo albaanikulttuurista ja sen vivahteista sekä tietenkin Albanian historiasta uskomattoman paljon. Jollain tapaa toivon, että olisin lukenut kirjan jo vuosi sitten. Siitä olisi oikeasti ollut apua albaanitaustaisten maahanmuuttajien kanssa toimiessa.

Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kirjan päähenkilöä. Kirjan alussa minäkertojana on Bujar. Vanhempi minäkertoja vaikuttaa kuitenkin enemmän Agimilta. Aloin epäillä Statovcin yrittävän vetää maton jalkojeni alta enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni odottaessani vahvistusta tai torppausta teorialleni. Viimeisille sivuille asti kirjailija jaksoi minua johdattaa ennen kuin paljasti, mitä vuosia sitten tapahtui. Voi ihme, miten minä tykkään näistä kirjoista, jotka vievät minua kuin pässiä narussa!

Tiranan sydän ei ollut mukana, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita julkaistiin. Minä myönnän pettyneeni. Pidin Tiranan sydämestä enemmän kuin Kissani Jugoslaviasta, joka tosin sekään ei ollut ehdokkaana isoa Ähvää saamaan. Ehkä juuri tämän vuoksi pidin selviönä Tiranan sydämen ehdokkuutta. Oli niin tai näin, minusta Tiranan sydän on yksi tämän vuoden hienoimpia suomalaisia kirjoja, vaikka se ei aivan totaalisesti omaan kirjamakuuni istunutkaan. Tällaisessa tilanteessa sitä muuten pohtii tosissaan, onko mitään järkeä kirjoittaa subjektiivista kirjablogia ja vielä pisteyttää lukemiaan kirjoja subjektiivisten lasiensa läpi tihrustellen. Kun käsissä on Oikeasti Hieno Kirja ja sen tajuaa omien tylsien mieltymystensä läpikin, on aika nihkeää laittaa tuomioksi 4/5, mutta eipä sitä systeemistään oikein horjuakaan malttaisi. Ehkäpä vuodenvaihteessa jätän nuo arvosanat lopullisesti Goodreadsiin.

Tiivistettynä
Kuka:
Statovci, Pajtim
Mitä: Tiranan sydän (Otava, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vangitsevaa kielenkäyttöä ja kerrontaa. Yksi tämän vuoden suomalaisista kirjallisista Tapauksista isolla alkukirjaimella.

2. marraskuuta 2016

Okklumeus-lukuhaasteen yhteenveto


Maanantai-iltana, kurpitsajuhlan eli Halloweenin kunniaksi oli viimeinen tilaisuus osallistua tammikuussa Alan Rickmanin muistoksi julistamaani Okklumeus-lukuhaasteeseen. Lupasin toimittaa yhteenvetopostauksen seuraavana päivänä, vähän niin kuin Dumbledore Harryn Dursleyn perheen ovelle, mutta blogin ajastustoiminto paitsi petti minut myös söi 75% koontimerkinnästä. Ei parane käyttää Bloggeria useammalla laitteella näemmä. Nyt on koontipostaus kuitenkin uudelleen koottu.

Olen selvyyden vuoksi ottanut mukaan vain blogit, joissa on ilmestynyt jonkinlainen koontipostaus tai vastaava nimeämääni päivämäärään (31.10.) mennessä, kuten haasteen aloituspostauksessa yritin osallistujia velvoittaa. Olen perusluonteeltani vähän turhankin höveli, mutta osallistujien määrän vuoksi olisi vähän kohtuutonta olettaa, että selaan käytännössä koko vuoden merkinnät läpi Pottereita metsästäen, eikö? (Käytin kuitenkin googlea ja blogin mahdollista hakutoimintoa yrittäessäni haalia mahdollisimman monta osallistujaa mukaan.)

Osallistujia näillä ehkä vähäsen mielivaltaisilla kriteereillä oli hienot kuusitoista (16), vaikka ehtoisa emäntä unohtikin muistutella haasteen loppumisesta. Yhteensä he (te!) lukivat kahdeksankymmentäkolme Potter-verseen lukeutuvaa kirjaa. Aika huippusaavutus, kuulkaa! Luetuimman teoksen pystin jakavat (J. K. Rowlingin) Harry Potter ja salaisuuksien kammio sekä Harry Potter ja Azkabanin vanki, jotka luki seitsemän lukijaa kumpaisenkin. Kuuden osallistujan listalta löytyi Harry Potter ja viisasten kivi sekä Harry Potter ja liekehtivä pikari. Mikäli yhdistetään erikieliset Potter-versiot – niitä kun luettiin suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi – kiilaa liekehtivä pikari jaetulle ykkössijalle kahden jo mainitun kirjan kanssa.

Kaikkiaan osallistujat lukivat seuraavat kirjat:

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 
J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki 
J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta 
J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi 
J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset 

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher’s Stone 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Order of Phoenix 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows 

J. K. Rowling: Harry Potter och Fenixorden

J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child 

J. K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
J. K. Rowling: Huispaus kautta aikojen 
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat 
J. K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardships and Dangerous Hobbies
J. K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists 
J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat 

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen 
Brian Sibley: Harry Potter – Suuri velhouskirja
Jody Revenson: Harry Potter – Suuri hahmokirja 
Tomi Kontio, Heta Mulari, Riitta Oittinen, Jari Sinkkonen & Sisko Ylimartimo: Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan

Haastepostauksessa nimesin seuraavat lukutasot osallistujien tavoiteltaviksi. Tulokset jakautuivat lopulta varsin tasaisesti, joskin niin, ettei ankeuttajia ollut lainkaan.

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)
1 kirja: Jästi.
2 kirjaa: Surkki.
3 kirjaa: Kotitonttu.
4 kirjaa: Huispaaja.
5 kirjaa: Aurori.
6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,
7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.
8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Kahdeksan kirjan Taikaministerejä (joille nostan lajitteluhattuani!) oli upeat neljä kappaletta, mutta pisimmän korren vei Tuntematon lukija -blogin Hande neljällätoista (14!!!) luetulla kirjallaan. Onnea, Hande!


Kuten haastehommiin kuuluu, lupasin arpoa pienen palkinnon. Kutsukaa minua mielikuvituksettomaksi, mutta olen niin poskettoman rakastunut näihin Jim Kayn kuvittamiin Potter-kirjoihin, etten malta olla arpomatta mitään muutakaan. Kokosin osallistuneet blogit Excel-taulukkoon ja annoin random.orgin arpoa voittajan. Botti Fortuna suosi tällä kertaa Kiaa Luetaanko tämä? -kirjablogista. Onnea, onnea, onnea! (Voittajalle lähtee aivan näillä hetkillä viesti matkaan. Mikäli hänellä sattumoisin on jo kyseinen mestariteos, saa hän kirjan arvon edestä lahjakorttikoodia valitsemaansa kirjakauppaan.)

Kiitos kaunis teille kaikille osallistuneille velhoille ja noidille. Oli ilo olla emäntänänne ja seurata etenemistänne, vaikka kommentoinnissa olinkin kelvoton.

Anekdoottiluonteisesti todettakoon, että itse osallistuin haasteeseen puolellatoista kirjalla. Luin kesällä uudenkarhean Harry Potter and the Cursed Childin, ja loppukevään ja alkukesän aikana luin esikoiselleni, silloin juuri kuusi vuotta täyttäneelle Martille juurikin Jim Kayn kuvittaman version Harry Potterista ja viisasten kivestä vakaana tarkoituksenani herättää henkiin Kääpiökirjabloggarin karjahduksia -nimellä kulkenut blogini lastenkirjaosio, jossa lapseni sanelivat blogitekstin. Martti kuitenkin sairastui kesällä vakavasti, ja vaikka hänet TAYS:ssa hoidettiin upeasti lähes entistäkin ehommaksi, oli Potterin poijaan ensimmäinen kouluvuosi yksi niistä (Luojan kiitos ainoista!) asioista, jotka kraniotomia häneltä vei. Aloitimme uusintakierroksen sädehoitojakson päätyttyä syyskuussa ja tänään isimies ja Martti saivat Harryn lajiteltua Rohkelikkoon, kun minä nukutin pikkusiskoja. 

Mutta niin! Tämän merkinnän oli tarkoitus ilmestyä jo eilen, ja tänään oli tarkoitus muistella vielä vähän viime viikonlopun upeita Helsingin Kirjamessuja. Joudutte kuitenkin odottamaan messumuisteloita vielä huomiseen, sillä bloggaria laiskottaa bloggarin herätyskello pärähtää soimaan armottomasti seitsemän tunnin kuluttua. Huomiseen siis!

24. lokakuuta 2016

Taistelusuunnitelma Helsingin Kirjamessuille


Ja niin lokakuun loppu joutui jo taas Pohjolaan, ja sehän tarkoittaa tietenkin Helsingin Kirjamessuja! Viime vuonna saatoin lähteä vähän soitellen sotaan: minulla oli oikein hieno minuuttiaikataulu, jota en sitten lopulta seurannut juurikaan, ja aivan uudet kengät, joiden ansiosta käveleminen oli varsin tuskallista seuraavan viikon ajan.

Tänä vuonna aion olla viisaampi ainakin jollain tapaa.

Ensinnäkin jätän uudet kengät pois matkasta, ja tyytynen pehmeiksi käveltyihin ja hyväksi todettuihin popoihin. Varaan päälle karvan verran mukavampaa vaatetta kuin viime vuonna ja laukkuun vesipullon ja jotain pientä evästä. Otan mukaan puhelimen pikalaturin ja varavirtalähteen, mutta todennäköisesti jätän varsinaisen erillisen kameran kotiin: viime messuilla otin muistaakseni viisi valokuvaa sillä, viisisataa puhelimella.

Niin, ja se minuuttiaikataulu. On minulla sellainen tällekin kerralle, mutta nyt osaan ehkä suhtautua siihen vähän rennommin. Aion pyhittää aikaa päättömään kiertelyyn, pysähtyä kuuntelemaan keskustelutilaisuuksia ex tempore -meiningillä, viettää enemmän aikaa kanssabloggaajien kanssa ja ihan vain ottaa lunkimmin. Aion keskittää some-raportoinnin yhteen kanavaan, joka todennäköisesti muuten tulee olemaan Instagram, ja tehdä illalla nopeat raportit muihin mokomiin. Aikataulustani poimin rusinat pullasta, ja stalkkaan mielenkiinnolla seuraan ainakin Siri Petterseniä ja Maria Turtschaninoffia, kuuntelen juttuja fantasiasta, feminismistä, feministisestä fantasiasta ja spefistä. Niin, ja Harry Potterista. Tietty.

Ostoslistani tämän vuoden messuille on suppeahko. Pettersenin Mahdin aion ostaa ja saada siihen signeerauksen. Aioin virkistää ruostuneita norjan taitojani, mutta totesin todennäköisesti fanityttöileväni niin, että hyvä jos englantia saan puhuttua. Salakirjojen korupainos Mythologica Fennicasta houkuttelee kovin myös, ja suunnittelin siitä joululahjaa itselleni.


Isompien lasten kanssa kävimme eilen elokuvissa katsomassa uunituoreen elokuvan "Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu", ja jouduin suureksi häpeäkseni myöntämään lapsilleni, etten ole ikinä koskaan millonkaan lukenut ainuttakaan tatupatukirjaa. Niitä voisi siis myös ehkä metsästää messutarjouksista kotikirjastoon, pukinkonttiin ja sitä rataa, sen verran kolahti huumori erityisesti eskarilaissankariimme Marttiin. Pikkusisko-Ainolta taisi mennä osa sanaleikeistä hiukan ohi, mutta aikamoista kikatuskiherrystä elokuva silti aiheutti. Äiti ja isäkin hihittelivät, joskin välillä vähän eri kohdissa kuin lapset. Varsinaista elokuva-arviota kieltäydyn siis kirjoittamasta johtuen tästä suuresta aukosta yleissivistyksessäni, mutta kuusi- ja neljävuotiaiden kääpiökriitikkojen mukaan elokuva on "aika sama mut vähän eri" kuin viime vuonna ilmestynyt Tatun ja Patun ihmeellinen joulu, johon elokuva pohjautuu. Onneksi Tampereen kaupungin varhaiskasvatuspalvelut ovat huolehtineet siitä, että lapseni sentään tajuavat tämän maailman menosta edes jotain. ("Hei me ollaan sitten oikeesti kuusjapuol ja neljäpuol, muista kirjoittaa se kanssa sinne!")


En kirjoittanut tähän merkintääni mitään perinteisiä tärppejä syystä siitä, että messutarjonta on tänä vuonna niin moninaista, että olen minuuttiaikatauluuni buukannut lähes poikkeuksetta useamman keskustelutilaisuuden jokaiselle kellonlyömälle, jotka perjantain ja lauantain aikana Pasilassa vietän. Messujen ohjelmalehtistä pääsee selaamaan sähköisenä versiona täällä, ja onhan toki olemassa Messukeskus-appikin älylaitteille.

Mikäli satutte messuhumusta varmasti puolisokeaksi huumaantuneen tontturintaisen (ks. rintakoru ensimmäisessä kuvassa) hyllytonttuhenkilön bongaamaan, tulkaa ihmeessä nyppäämään hihasta. Nähdään siellä siis!

18. lokakuuta 2016

Islamin ja kristinuskon dialogia (joskin vähän yksipuolista moista)


Islamilta on nykyään karvan verran vaikea välttyä uutisvirtaa seuratessaan. Varsin usein uskonto esitetään vähintäänkin negatiivisessa valossa, yhdistettynä terrorismiin, Daeshiin (eli ISIS:in) ja muuhun sellaiseen, josta erinäiset roskajulkaisut saavat toistuvasti lisää vettä myllyynsä. Näkyyhän islam toki katukuvassakin, milloin huntuina, milloin partoina, milloin lähetystyöntekijöinä. Minun mielikuvani islamista on ollut varsin neutraali ja suppea, lähinnä yli vuosikymmenen takaisiin maailmanuskontojen opintoihin pohjautuvia, ja viime syksynä Craig Thompsonin Habibin ja Susan Abulhawan Sinisen välissä taivaan ja veden myötä ja ympäri internetiä googlailtuani päätin, että nyt on tonttuilevan sankarittaremmekin aika perehtyä aiheeseen vähän paremmin.

Toki lähestymistapani oli vähän puolueellinen. Minä olen kristitty, ja menin hieman hämilleni kaikista niistä vakuuttavan oloisista nettisivuista, jotka pyrkivät osoittamaan kristinuskon erheellisyyden ja islamin oikeellisuuden ja täydellisyyden. Ne onnistuvatkin taitavalla retoriikallaan vakuuttamaan ehkä ahdistavissakin määrin jopa tällaisen puolueellisen lukijan. Internetistä löytyneet kristinuskon puolustuspuheet tapasivat pitkälti sisältää hyvinkin rasistisia sivujuonteita, joten lähdin lähestymään dilemmaani kristillisen kirjakaupan kautta saadakseni oman päänuppini sisällön taas normaalille tolalleen.

Yhdysvaltalainen teologi R. C. Sproul ja kristityksi kääntynyt muslimi Abdul Saleeb ovat yhdessä kirjoittaneet vuoropuhelumaisen teoksen Muslimien & kristittyjen Jumala. Visuaaliselta ulkoasultaan iskevä teos on alle sata sivua pitkä, mutta käsittelee tehokkaasti kristinuskon ja islamin olennaisimmat erot: Raamatun luonteen ja arvovallan, Jumalan luonteen, ihmiskäsityksen ja Kristus-käsityksen. Vaikka kirjan suomenkielinen nimi vaikuttaa hyvinkin superekumeeniselta ja uskontorajat ylittävältä, on teoksen alkuperäinen nimi, The Dark Side of Islam, kuitenkin huomattavasti osuvampi. Kirjan sävy ei ole niinkään uskontojen välistä dialogia kuin kahden kristityn pastorin dialogia. 

Nabeel Qureshin Etsin Allahia, löysin Jeesuksen kutkutteli minua jo viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Sain myös revittyä äärettömästi riemua siitä, että kirjan suurikokoinen pahvimainosständi oli sijoitettu aivan muslimilähetystyöntekijöiden pisteen taakse. Oli niin tai näin, Qureshin kirja oli ehkä enemmän sitä, jota alkujaan toivoin näppeihin saavani. Harras muslimi alkaa tutkia kristinuskoa todistaakseen sen virheellisyyden ja huomaa lopulta todistaneensa oman uskontonsa jos ei nyt täysin vääräksi niin vähintäänkin virheelliseksi. Kirjassa esitellään myös islamia uskovan näkökulmasta, eikä Qureshi sorru kiihkoiluun kumpaakaan uskontoa kuvatessaan. Omaelämänkerrallinen vivahde on tervetullut ja Qureshi onnistuu koskettamaan oman epäuskonsa kanssa kerran jos toisenkin paininutta lukijaa.

Mietin pitkään, kirjoitanko kirjoista lainkaan kirjablogiin. En erityisemmin kysymättä puhu omasta elämänkatsomuksestani julkisesti, sillä koen sen olevan henkilökohtainen asia. Toisekseen kristillinen tai ylipäätään uskontoja käsittelevä kirjallisuus tuo muassaan aina blogin kävijätilastoihin selvän notkahduksen, eikä uskonnollista kirjallisuutta ylipäätään juuri kirjablogistaniassa näy (ehkä juuri uskon henkilökohtaisuuden vuoksi). Sitä paitsi vähän hönöähän se on mainostaa, että lähdin hakemaan oletusarvoisesti puolueellista tietoa islamista! Valitettava fakta kuitenkin on, että uskon ja joissain määrin myös uskontojen subjektiivisuuden vuoksi täysin objektiivista, kiihkotonta ja paatoksetonta kirjallisuutta on viittä vaille mahdotonta löytää, vaikka sitä toisaalta nykypäivän yhteiskunnassa erityisesti kaivattaisiin. Toivon muuten hartaasti, että osoitatte äskeisen väitteeni vääräksi ja pian kommenttiboksini on täynnä lukuvinkkejä!

Näistä kahdesta lyhyesti esittelemästäni teoksesta suosittelisin ensisijaisesti Nabeel Qureshin teosta, joskin siinäkin on otettava huomioon kautta kirjan esiin pilkahteleva ja lopussa selvästi vallalla oleva tunnustava kristillinen vire. Sproulin ja Saleebin teos on puolestaan kätevä pikakurssi oman kristillisen vinkkelinsä puolustamiseen islamia vastaan, mikäli sellaiseen tilanteeseen kokee usein joutuvansa. Kumpikaan ei sorru mustamaalaamiseen tai suoranaiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen, vaan rähinä pysyy puhtaasti teologisena. Ateistilukijaa tai harrasta muslimia tuskin kumpikaan näistä teoksista HC-kristityksi käännyttää, mutta tällaisen jo ennakkoon puolensa valinneen ja omalle mielipiteelleen vahvistusta hakevan ne hurmaavat. Joskin tasapainon vuoksi olen pohtinut vastakkaisen kirjan etsimistä näppeihini, sellaisen, jossa islamiin kääntynyt/palannut henkilö lyttää kristinuskon.

Tiivistettynä
Kuka:
Sproul, R. C. & Saleeb, Abdul
Mitä: Muslimien & kristittyjen Jumala (Perussanoma, 2010)
Alkuteos: The Dark Side of Islam (2003)
Suomennos: Anne Leu
Tuomio: 3/5 – Tehokas pikakurssi islamin ja kristinuskon eroihin, joskin harhaanjohtavasta nimestään huolimatta valitettavan yksipuolinen mokoma.

Kuka: Qureshi, Nabeel
Mitä: Etsin Allahia, löysin Jeesuksen (Perussanoma, 2015)
Alkuteos: Seeking Allah, Finding Jesus (2014)
Suomennos: Kirsi Nisula
Tuomio: 5/5 – Monipuolisesti kristinuskon ja islamin eroihin ja yhtäläisyyksiin paneutuva omaelämänkerrallinen teos, joka on lukemisen väärtti, ellei tunnustava kristillisyys aiheuta kovin pahaa skismaa lukijan oman elämänkatsomuksen kanssa.

16. lokakuuta 2016

Bradley: Filminauha kohtalon käsissä


Minä hyppäsin Flavia de Lucen mukaan aivan sattumalta ja kesken sarjan, sen toisesta osasta, ja rakastuin silmittömästi. Kolmas osa tuntui siihen verrattuna vähintäänkin lattealta, ja olin jo jättää neljännen osan lukematta, kunnes Filminauha kohtalon käsissä kerran sitten odotti minua kauniine kansineen kirjaston vippihyllyssä. Elämä kiilasi taas kerran lukijan ja kirjan väliin, tällä kertaa työssäoppimisjakson muodossa. Miten ne aina ovatkin olevinaan niin rankkoja? Päädyin ahmimaan kirjan viikonloppuna, viimeisenä lainapäivänä.

Tekstissä ei muuten ole juonipaljastuksia tästä tai sarjan aiemmistakaan osista, joten sen uskaltaa lukea kuka tahansa.

Ilokseni pääsin tällä kertaa samalla tavalla mukaan Flavian maailmaan kuin ensimmäisessä lukemassani kirjassa, eikä kirjan käsistä laskeminen oikeastaan edes ollut vaihtoehto. Jo sarjan edellisissä osissa hurmanneet tekijät, siis pikkuvanha myrkkyjä harrastava etsivä ja sodanjälkeinen brittimaaseutumiljöö, olivat tässäkin osassa tietty suuresti esillä, mutta kun keitokseen lisätään vielä joulunalusaika, tuo tonttuisan bloggarin suosikkiajankohta, ja Hollywood-hömppää, ei minua saa kirjasta eroon kirveelläkään. (Lasten nukkumaanmenohärdellilläkin vain väliaikaisesti.)

Kuten aiemmissakin osissa, Alan Bradley luo tunnelmaa niin pitkään ja hartaasti, että jossain vaiheessa lukija saattaa unohtaa lukevansa dekkaria ja siten yllättyä vilpittömästi, kun joku pääsee hengestään. Ei sillä, että minulle olisi niin käynyt. (Jep, kävi juuri niin.) Filminauhassa kohtalon käsissä murha tapahtuu (tai havaitaan) sivulla 153, kun koko kirjassa on sivuja vähän yli kolmesataa! Bradleyn kieli on viihdyttävää, kuten aiemminkin, ja sopii kirjan henkeen. Irvistelin ehkä ajoittain vähän Maija Heikinheimon suomennokselle, sillä vierastan ilmaisuja, kuten "kolmas serkku". Samaten Flavia pitää maitopulloa "aakkosjärjestyksen mukaisesti mangaanin ja morfiinin välissä", mutta eihän maito siihen kuulu, vaikka milk sopiikin. Toisaalta tällaiset pikkuongelmat eivät koko lukukokemuksen kautta ole kovinkaan merkittäviä, ja ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni), miksi suomentaja on näihin ratkaisuihin päätynyt. Kolmansista serkuista puhuminen nyt on varsin brittiläistä, ja maitopullon paikan muuttaminen hyllyllä olisi voinut kajota vähän liiaksi alkuperäistekstiin. Sitä paitsi muilta osin suomennos on niin sujuva, ettei tästä näin julkisesti ehkä olisi pitänyt nillittää laisinkaan.

Flavian hahmo ei tunnu ihan määrättömästi kasvavan ja kehittyvän tämän kirjan aikana. Tai no, en ehkä voi aivan niinkään kirjoittaa. En muista aiemmissa kirjoissa kauhistelleeni Flavian itsetietoisen aristokraattista ja ylemmyydentuntoista käytöstä. Filminauhassa Flavia kuitenkin fantasioi häntä epäkunnioittavasti puhutelleen miehen myrkyttämisestä syanidilla ja läksyttämisestä vastalääkettä ojentaessaan: "[T]ulevaisuudessa sinun on opeteltava puhuttelemaan parempiasi niin kuin kuuluu." (s. 121) Tällaiseksi en ainakaan aiemmin ole tyttöetsivää mieltänyt! Jos Flaviasta paljastuu synkempiä puoli, alkavat hänen aiemmissa kirjoissa erityisen inhottavina esitetyt isosisarensa inhimillistyä hitaasti mutta varmasti. Koska kirjojen kertoja on harvinaisen epäluotettava (ts. Flavia yksikön ensimmäisessä persoonassa), olen yrittänyt suhtautua kuvauksiin sisaruksista hieman varauksellisesti, mutta vähän vaikeaahan tuo tuppaa olemaan.

Kirjan päätyttyä jäin pohtimaan erinäisiä asioita sen maailmasta. Ensinnäkään en tahdo uskoa, että Flavian siskossarjan äidin, Harrietin, kuolemassa ei olisi ollut mitään mätää. Ehkä hän ei kuollutkaan kiipeilyonnettomuudessa, vaan lavasti kuolemansa tai yksinkertaisesti karkasi. Motiiveista minulla ei ole hajuakaan, mutta se ehkä jollain tapaa sopisi Bradleyn luoman maailman henkeen. Toinen asia, jota jäin pähkäilemään, on de Lucen perheen ainainen rahapula, joka toistuu toistumasta päästyäänkin kirjasarjassa. Toki se tuo ripauksen realismia, antaa perheen isälle syyn pysytellä poissa Flavian (usein varsin sekopäistenkin) tempausten tieltä ja tietty mahdollistaa Flavian oman siiven laboratorioineen, mutta jollain tapaa tuo kaikki tuntuu vähän turhalta. Tai ei nyt ehkä niinkään, mutta ehkä sittenkin. Viimeisenä muttei vähäisimpänä kummastukseni aiheena oli se, että suuri etsivä Flavia de Luce, pikkuvanhojen esiteinien kruunaamaton kuningatar, uskoo Joulupukkiin!

Filminauha kohtalon käsissä on erinomaisen viihdyttävä suljetun huoneen mysteeri, joka sopii luettavaksi mainiosti tällä hetkellä elämällämme esijoulunalusaikana. Ja kyllä, esijoulunalusaika on aivan validi termi tälle ajanjaksolle, joka koittaa ennen joulunalusaikaa, ettäs sen tiedätte.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Alkuteos: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja omalla kierolla tavallaan kertakaikkisen hurmaava murhamysteeri jouluisella vivahteella ja ripauksella vanhan Hollywoodin taikaa. Ah!

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
sekä
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

11. lokakuuta 2016

Lindqvist: När Finland var Sverige


Herman Lindqvistin När Finland var Sverige (suom. Kun Suomi oli Ruotsi, Otava, 2014) on ollut minulle yhden sortin ikuisuusprojekti. Ostin sen vuoden 2014 Helsingin Kirjamessujen alla, mutta tuolloin puolivuotiaan kuopuksen kasvuspurtin aiheuttamassa koomassa lukeminen på svenska takkusi niissä määrin, että kirja jäi kesken. Seuranneiden kahden vuoden aikana aloitin kirjan aika ajoin uudestaan pääsemättä paria ensimmäistä lukua pidemmälle, kunnes vihdoin tänä syksynä liki tunnin pituisiksi venähtäneet bussimatkani kotoa koulunpenkille saivat minut ryhdistäytymään ja lukemaan kirjan takakanteen saakka.

Ei, tämä viittä vaille ikuisuuden kestänyt lukemisurakka ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jollain muotoa tylsä. Päinvastoin. Lindqvist kirjoittaa jos nyt ei aivan kieli poskessa niin vähintäänkin populistisesti ja kansantajuisesti. Hykertelin itse kerran jos kolmannenkin kirjan äärellä, mikä kuulostaa kyllä aika uskomattomalta. Omat ennakkoajatukseni ja -luuloni nimittäin toitottivat, että Ruotsin vallan aika oli Suomen vinkkelistä aika tylsää. Välillä juoksi yli Ruotsin armeija (mukanaan pakko-otettuja suomalaissotilaita), välillä toiseen suuntaan Venäjän mokoma (etunenässä loikanneita ruotsalaisupseereita), mutta noin niin kuin muuten koko maapläntti oli lähinnä metsää ja karhuja. 

Kuten yleensäkin ennakkoluulojen kanssa käy, olin väärässä. Ainakin mikäli Lindqvistiin on luottaminen. Olin sortunut ajatusvirheistä yleisimpään, josta Lindqvistkin varoittelee jo kirjansa alkulehdillä. Ajattelin Suomea ja Ruotsia jollain tapaa erillisinä alueina, vaikka käytännössä Suomi oli yhtä kiinteä osa Ruotsia kuin vaikkapa Pirkanmaa nyky-Suomea. Maantieteellisesti ontuva vertaus, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa. Koska Suomi oli itsestäänselvä ja suunnilleen yhtä olennainen osa Ruotsia kuin vaikkapa Taalainmaa, ei se ollut myöskään niin syrjässä Tukholman kuvioista kuin helposti kuvittelisi.

Olisin silti kaivannut Lindqvistiltä vieläkin Suomi-keskeisempää lähestymistapaa. Tätä on toki ehkä vähän turha toivoa, koska itsestäänselvänä osana Ruotsia voidaan Suomen asioita käsitellä myös tukholmalaisten lasien läpi. Pitäähän sitä tietää, mitä isolla kirkolla tapahtuu! 

Koska opiskelin muinoin pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla, revin yhä suunnattomasti riemua ruotsin kielihistoriasta. Niin, oikeastaan kaikesta muustakin Ruotsin historiasta. Minusta oli hillittömän mielenkiintoinen ajatus, ettei Kustaa Vaasa (ruots. Gustav Vasa) koskaan kutsunut itseään tuolla nimellä, jolla me jälkipolvet hänet tunnemme. Hän oli Kustaa Eerikinpoika eli Gustav Eriksson tai ei oikeastaan edes sekään: Kustaa-kunkku nimittäin kirjoitti nimensä joko Göstaff tai joskus Gostaff, ei Gustav. Ja miettikääpä sitä, että kuningattaret Kristiina ja Ulrika Eleonora jakelivat aatelisarvoja niin, että koko kuningaskunta oli mennä konkurssiin. Harrastivat moista kyllä muutamat kuninkaatkin. 

Lindqvist saattaa, ajoittain taluttaa kädestä pitäen ja välillä raahaa korvasta läpi Ruotsi-Suomen historian aina suomalaisten mörököllien kristillistämisestä (Lalli saattaa olla satua, mutta ei se minua haittaa!) vuoden 1809 Haminan rauhaan ja vähän ylikin. Kun otetaan huomioon, että jälkimmäisestä on aikaa vasta parisataa vuotta, kertoo kirja varsin paljon maamme historiasta. Kun joukkoon mahtuu vielä ripaus vinoilua vanhoille vihollisille, Tanskalle ja Venäjälle, ja roppakaupalla kritiikkiä ruotsalaista ja aiheeseen sopivasti myös suomalaista nyky-yhteiskuntaa kohtaan, on lukukokemus kaltaiselleni svekomaanille (tai ehkä pikemmin Svea-maanille, kielipolitiikka on ihan oma juttunsa) ja historiaihmiselle viittä vaille orgastinen.

Tiivistettynä
Kuka:
Lindqvist, Herman
Mitä: När Finland var Sverige: historien om de 700 åren innan riket sprängdes (Albert Bonniers Förlag, 2013)
Tuomio: 4/5 – Liki vuosituhat historiaa yksityiskohtaisesti esitettynä alle puolessatuhannessa sivussa eikä laisinkaan epämukavasti luettavassa muodossakaan.

17. syyskuuta 2016

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja


Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka:
Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)
Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)
Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

5. syyskuuta 2016

King: Tervetuloa Joylandiin


Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)

21. elokuuta 2016

Morre: Tuonen tahto


Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:
"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."
Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka:
Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

14. elokuuta 2016

Havaste: Veden vihat


Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat

1. elokuuta 2016

Rowling et al: Harry Potter and the Cursed Child


Kun tänään katselee ympärilleen, saa tovin pohtia, mitä vuotta taas eletäänkään. Rapakon takana pyrkii presidentiksi Clinton, elokuvateatterissa pyörii "Ghostbusters", koko kaveripiirini vouhottaa Pokémonista ja uusimmista Harry Pottereista, sekä loppuvuodesta ilmestyvästä elokuvasta ja eilen ilmestyneestä teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Ketään ei hidasta se, että Pokémon vaatii istumalihasten siirtämistä sohvalta ulkoilmaan, "Ghostbusters" on oikeastaan kasaria eikä ysäriä, "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" sijoittuu aikaan kuutisenkymmentä vuotta ennen Potterin poijaan syntymistä ja Harry Potter and the Cursed Child ei sinänsä ole romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus eikä se edes ole J. K. Rowlingin kaikkivaltiaasta kynästä, vaan sen on kirjoittanut muuan Jack Thorne - joskin Rowlingin ja John Tiffanyn kanssa kirjoittamansa tarinan pohjalta.

Niin vain minäkin olin eilen aamupäivällä kärppänä kirjakaupassa ostamassa kirjaa, vaikka alkuun hieman epäilevästi siihen suhtauduinkin. Potterin tarina sai mielestäni aika hyvän päätöksen yhdeksän vuotta sitten Deathly Hallowsin epilogissa, olkoonkin, että se lukuhetkellä tuntui minusta enemmän huonolta fanfictionilta kuin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani merkittävästi muovanneen kirjasarjan lopetukselta. Jatko-osa tuntui paitsi turhalta myös epätoivoiselta rahastukselta, vaikka eipä Rowlingilla taida pikkurahasta olla puutetta. Lisäksi käsikirjoitus tekstiformaattina on minulle viittä vaille vastenmielinen: laiska mielikuvitukseni ei riitä täyttämään niitä aukkoja, jotka käsikirjoituksen ja näyttelemisen (tai näytelmän seuraamisen) välille jää.

Sitä paitsi eihän Cursed Childia voi lukea, koska sitten se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan, iäksi ohi. "Sillä" viittaan tietysti Potterverseen, Harry Potterin tarinaan ja maailmaan, johon se sijoittuu. "Ihmeotukset" sijoittuvat 1920-luvun Yhdysvaltoihin, mikä toki sinänsä on ihastuttava miljöö jii än ee, mutta eihän se millään muotoa sama asia ole. Kuten kaikki minun lukutapani ja -tottumukseni tuntevat ehkä arvaavatkin tämän esipuheen perusteella, suorastaan ahmin kirjan, vaikkakin sydän tästä ristiriidasta solmussa. Samaan aikaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta en tahtonut kuitenkaan lukea enempää, jottei kirja ikinä loppuisi.

Lukukokemus itsessään oli ainutlaatuinen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sen jälkeen, kun viimeksi olen uutta Potteria lukenut vuonna 2009. En minä oikein osaa mieltää itseäni edes samaksi ihmiseksi kuin se nuori, naiivi naisenalku, joka yksiössään rannikkokaupungissa ahmi Harry Potter and the Deathly Hallowsia. Nimenikin on vaihtunut sen jälkeen, hiisi vie! Tämän vuoksi ehkä olikin niin hienoa, että ne kanssani rasittavat teinivuodet läpikäyneet nuoret velhot olivat itsekin, noh, keski-ikäistyneet. Ärsyttävistä teineistä oli tullut tylsänpuoleisia uraohjuksia ja nelikymppisiä aikuisia. Minä en miellä itseäni uraohjukseksi enkä nelikymppiseksi, koska en kumpaakaan ole, mutta työorientoituneena kolmekymppisenä osaan samaistua. Niin, ja lapset. Potter-Weasley-Granger-klaanin jälkeläisten ansiosta tunsin ehkä vielä suurempaa sympatiaa vanhempaa polvea kohtaan: vaikka omat lapseni ovat pienempiä, monet ajatusmallit ja -kuviot tuntuivat silti tutuilta.

Puhun vanhemmasta polvesta, koska juuri sitä Harry, Hermione, Ron, Draco ja muut tutut kirjassa edustavat. Pääosaan nousee uusi sukupolvi, se, josta Deathly Hallowsin epilogista saimme maistiaisen, etunenässään Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy. Jotta meidät jupisevaisemmatkin vanhat fanit saadaan mukaan, vie käsikirjoitus lukijan ajassa sinne, tänne ja vaihtoehtoisiin todellisuuksiin muun muassa unien ja takaumien avulla niissä määrin, että mukaan pääsevät vanhojen rakkaiden ystävien (Kalkaros!) lisäksi myös vanhat viholliset (Umbridge!), jotka kirjan todellisuudessa eivät ehkä enää muutoin olisi syystä tai kolmannesta relevantteja. Onhan mukana Dumbledorekin, joka saa jaella niitä itkettävän tarkasti osuvia elämänohjeitaan ja jonka roolille seitsemässä ensimmäisessä kirjassa saadaan ainakin minun kauan kaipaamaani oikeutusta. 


Olisinko nauttinut Harry Potter and the Cursed Childista, jos siinä olisi ollut yhtään vähempää puhdasta Potter-nostalgia saati jos se olisi sijoittunut aivan toiseen maailmaan? En, en varmastikaan. Miksi minun toisaalta pitäisi edes pohtia tällaista asiaa, kun en kirjasarjojen osiakaan arvioi niinkään itsenäisinä teoksina kuin juuri osina kokonaisuutta? Sellainen Cursed Child nimittäin on. Se tarttuu palloon (ja Pottereihin) tasan siinä, mihin J. K. Rowling sen vajaa vuosikymmen sitten jätti, Kings Crossin aseman laiturille 9 3/4 yhdeksäntoista vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, ja vie heidän tarinaansa eteenpäin syventäen sitä sopivissa kohdissa. Ehkä käsikirjoitus ei ole minulle se paras tekstiformaatti luettavaksi, mutta minä nautin Cursed Childin lukemisesta silti silmittömästi. Tunne tuskin oli kovin erilainen kuin jos voisin matkustaa niihin huolettomampiin nuoruusvuosiin, jolloin luulin, että elämäni oli ajoittain kovin rankkaa ja vaikeaa.

Minä en juuri koskaan naura ääneen saati itke kirjaa lukiessani. Tämän kirjan äärellä sekä itkin että nauroin, ja sen loputtua tirautin ihan vain periaatteesta vielä kyyneleen. Englanniksi voisin todeta olleeni "full of feels", täynnä tunteita, ja se käyköön tähän blogikontekstiinkin. Montaa kirjasarjaa ei tässä maailmassa ole, joilla on potentiaalia saada minusta puristettua näinkin voimakas tunnereaktio, ja ihan vain sen, silkan nostalgian, orastavan keski-iän kriisin ja kaiken muun ulkokirjallisen ja subjektiivisen hömpän vuoksi en voi olla rakastamatta tätäkin teosta. Ei se ehkä kovin järkevää, aikuismaista, objektiivista ja sensellaista ole, mutta ei kai aina tarvitse ollakaan.

Tiivistettynä
Kuka: Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack
Mitä: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two (Little, Brown 2016)
Kansi: Duncan Spilling
Tuomio: 5/5 – Aikamatkailun pitäisi olla jokseenkin mahdotonta, mutta minä palasin sujuvasti vuosikymmenen ajassa taaksepäin tätä lukiessani.

P.S. Olen lukenut seitsemännen Potter-kirjan vain englanniksi, enkä ehkä siksi osaa ajatella sitä suomeksi, olkoonkin, että Jaana Kapari-Jatan suomennokset ovat poskettoman hienoja. Harry Potter and the Deathly Hallows on siis suomeksi Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi, 2008). Harry Potter and the Cursed Childin suomennos, Harry Potter ja kirottu lapsi, ilmestyy marraskuun 8. päivä ja suomentajana on luonnollisesti Kapari-Jatta.

31. heinäkuuta 2016

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus


Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)


Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä
Kuka: Massey, Sujata
Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)
Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)
Käännös: Titta Leppämäki
Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

9. heinäkuuta 2016

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä)

kuva: Niina Tolonen

Alkaa olla taas se aika vuodesta, että kirjablogistanian on aika kerääntyä maratoonaamaan. Tänä vuonna emäntänä toimii "Ja kaikkea muuta"-blogin Minna. Alkukesästä epäilin, etten työkiireiden ja ensi viikonlopun muuton vuoksi pysty maratoonaamaan lainkaan. Lapsen vakavan sairastumisen myötä sain kuitenkin laittaa monenlaisia suunnitelmia uusiksi, enkä vähiten töiden kohdalta. Koska nyt kuitenkin olemme TAYS:n sijasta kotona ja koska muuttohommatkin ovat siedettävällä tolalla, uskaltaudun lähteä mukaan maratonille, vaikkakin vähän puolikuntoisena ja puolittaisella panostuksella: meillä on huomenna pojan kanssa kontrollikäynti lasareetissa, miehelle olen luvannut myöhästyneen syntymäpäiväaterian ja eiköhän sitä pari muuttolaatikkoakin täydy täyttää. Asetan siis varovaiseksi tavoitteekseni 800 sivua. Suurempi lopullinen sivumäärä ei tietenkään haittaa, eikä pienempikään ole maailmanloppu, mutta pitää sitä ihmisellä elämässään tavoitteita olla!

Päivitän maratonini etenemistä tähän merkintään ja päätän sen jonkinlaiseen yhteenvetoon reilun vuorokauden kuluttua. Päivittelen maratonin etenemistä myös blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa (@hyllytonttu) unohtamatta tietenkään itse blogia. Osallistujia on tänä vuonna ennätysmäiset 87, joten somessa saattaa kuhista aika tavalla.


9.7.2016
klo 22:00 Sihautan lauantaikolani auki, avaan namupussin ja otan illan projektiksi Sujata Masseyn Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen viimeiset 235 sivua. Olen tahkonnut tätä kirjaa pojan ensimmäisestä postoperatiivisesta päivästä saakka, jolloin ostin TAYS:n kioskilta tuplapokkarin. Tästä on nyt aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joten alkaa olla jo korkea aika saada kirja(npuolikas) hyllyyn ja lukea välillä jotain muuta. Saattaahan se toki olla, että intoudun niin, että tästä tuleekin Rei-maraton: samoissa kansissa kun on vielä sarjan toinen osa, Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Katsotaan, katsotaan.

10.7.2016
klo 00.24
Rei selvitti juttunsa ja minä ratkaisin nukkumaanmenoajan arvoituksen: se on nyt. Ihan kelpo kirjahan tuo lopulta oli, sellaista tasaista 3/5-laatua. Taitossa oli vähän häikkää. Yritän muistaa palata näihin sitten, kun kirjoitan kirjasta.


klo 08.15
Jospas sitä muutama luku Kerten uusia seikkailuja ennen päivän puuhiin ryhtymistä. Paula Havasteen Veden vihat vuorossa siis!

klo 09.30
Niinhän tässä taas kävi klassiset, että "pari lukua" olikin toistasataa sivua, ja nyt on kamala kiire kammata lapsen naama (ja yrittää saada mies ajamaan lomapartansa), jotta ehtivät ihmisten aikaan kotilomalta kontrollikäynnille sairaalaan. :D Voi Havaste, minkä taas teit! (Ja katsokaa nyt, miten upea tuo kansikin on!)

klo 12.53
Taasko tässä täytyy odottaa vuosi seuraavia Vihoja?! Voi kura. Joka tapauksessa Veden vihat on luettu ja maratonin tämänhetkinen sivumäärä on sitä myötä mainiot 627. Asetin itselleni 800 sivun tavoitteen, joka on enää 173 sivun päässä, ja aikaakin on yhdeksän tuntia ja rapiat. Jee!


klo 14:10
Loppurutistus ikään kuin Kerten innoittamana: Herman Lindqvistin När Finland var Sverige. En ole aikoihin lukenut ruotsiksi, mutta onhan tässä aikaa.

klo 22:00 
Niin on vuorokausi maratoonaamista takana ja voimme todeta taas kerran ylpeyden käyneen lankeemuksen edellä. Vaikka ruotsiksi lukeminen sinänsä sujuikin, oli se kuitenkin tuskaisen hidasta. Pojan kontrollikäynti sairaalalla venähti yllättävän pitkäksi, ja jossain vaiheessa en pystynyt enää lukemaan, vaan oli pakko saada pakattua hieman lisää perjantaina edessä olevaa muuttoa varten. Niin, ja sitten en vain enää jaksanut lukea. Stressaava kesä on näköjään vaikuttanut kestävyyteeni tälläkin saralla. Sain Lindqvistiä luettua vain 86 sivua.


Yhteenveto

Kokonaissivumääräksi jää 713, eli 73 sivua asettamaani haamurajan alle. Ei se mikään ihan kovin huono saavutus ole ottaen huomioon, miten paljon jouduin lukemisen lisäksi maratonpäivänä tekemään, mutta onhan tuo selvästi aiempia tuloksiani huonompi. Täytyy ottaa vahinko takaisin joskus, kun tilanne on vähän suotuisampi. Olen kuitenkin jollain kierolla tasolla tyytyväinen siihen, että ylipäätään osallistuin, ja olihan tämä leppoisasti lueskelu ihan mukavaa maratoonaamista sen normaalin kofeiinin ja kipulääkkeen voimalla menemisen sijasta. Myönnettävä silti on, ettei tämä oikein lukumaratonilta tunnu, kun jälkikäteen ei edes satu silmiin. Heh!

Mutta hei, onpahan taas pari teosta, joista kirjoittaa blogiin! :)