5. marraskuuta 2017

Olipa kerran ja oli kolmannenkin...

Minun jokseenkin yhtäjaksoinen kirjablogiurani on pian kestänyt kuusi vuotta. Se on yllättävän pitkä aika minun keskittymiskyvylläni varustetulle ihmiselle, kuulkaa! Blogiharrastus on antanut minulle uskomattoman paljon vuosien varrella: olen tavannut lukemattomia upeita ihmisiä sen kautta, lukenut mielettömiä kirjoja ja saanut pidettyä pääkoppani suunnilleen kasassa hulluimpien vauvavuosien aikana. Blogi on ollut minulle henkireikä, jotain ikiomaa ja ihmeellistä.


Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Viime aikoina, jo useamman kuukauden ajan, blogi on enemmän tai vähemmän syönyt lukumotivaatiotani: kun vapaa-aika on ruuhkavuosirumban keskellä kortilla, on vaikea saada järjestettyä aikaa sekä kirjoille että niistä bloggaamiselle. Kun jo lähtökohtaisesti tietää, ettei blogitekstin naputtelulle löydy sopivaa koloa ilman raakaa, unirytmiin ja päivärutiineihin kohdistettua väkivaltaa tai lasten- ja kodinhoidollisten nakkien suoranaista laiminlyöntiä, on vaikea tarttua uuteen kirjaan, kun blogivuoroaan odottavien pino on venähtänyt mielettömiin korkeuksiin.

Kyllähän minä mietin huojuvan pinon kippaamista pois työpöydältä ja sitä myötä nollasta aloittamista, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän aloin kokea, että Hyllytontun höpinöiden on aika mennä hyllylle.

Lastenkirjallisuus on ollut blogissani lähes alusta asti jonkinlaisessa roolissa, vähintäänkin nalkuttavana pitäisi ja tarvitsisi -ajatuksena takaraivossani. Martti teki bloggaridebyyttinsä jo ennen kolmatta syntymäpäiväänsä, ja lapsikasvaan kasvaessa sekä määrällisesti että iällisesti, olemme päässeet alati isommalla porukalla keskustelemaan lukemistamme kirjoista. Kun ajatus Hyllytontun hyllylle laittamisesta alkoi itää, putkahti samalla päähäni ajatus erillisestä lastenkirjallisuuteen keskittyvästä blogista. Muutaman viikon ideaa kypsyteltyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tässä sitä ollaan.


"Tonttujoukon huomioita" jatkaa "Hyllytontun höpinöissä" tutuksi tullutta tapaa blogata lastenkirjoista sekä aikuisen näkökulmasta että lasten omin (joskin vähän nyhdetyin ja/tai johdatelluin, sen myönnän) sanoin. Lapsiraatiin kuuluvat tuttuun tapaan seitsemänvuotias Martti, viisivuotias Aino ja kolmevuotias Maija ja äitiraatiin, noh, minä. Pyrimme lukemaan kattavasti kaikenlaista lastenkirjallisuutta, joskin kielen on oltava tämä enemmän puhuttu kotimainen. Tonttujoukon huomioilla on myös uudenkarhea Facebook-sivu (klik!), mutta Instagram-tili löytyy edelleen @hyllytonttu-kahvalla (klik!) Ensimmäinen lastenkirjallisuusaiheinen merkintä on jo ajastettu huomisaamulle. Sitä odotellessa siis!

Jatkan "aikuisten" kirjallisuuden käsittelyä miniarvioin sekä Instagramissa että Goodreadsissa, ja varaan oikeuden ottaa Hyllytontun höpinät pois hyllyltä, jos siltä tuntuu, joten ihan täysin eroon ette minusta pääse. Sitä odotellessa minut kuitenkin löytää siis


Nähdään taas!

30. lokakuuta 2017

Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017


Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.


Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?


Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.


Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.


Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.


Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.


Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!


Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.


Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

23. lokakuuta 2017

Kanto: Pyöveli


Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.


2. lokakuuta 2017

Sommer & Grotzner: Eetu ja paha patti


En ole erityisemmin salaillut sitä, että esikoiseni, joka blogissa on aina kulkenut nimellä Martti, sairasti reilu vuosi sitten aivosyövän. Vaikka meidän syöpätarinamme on lyhyt ja loppuu (ainakin näillä näkymin) onnellisesti, ependymooman nimellä kulkeva peikko varjostaa elämäämme jollain tapaa ihan hamaan loppuun saakka. Monesti olen pohtinut, miten asiaa tuoda blogissa ilmi. Satunnaisesti olenkin Martin sairauteen viitannut suoraan, kuten vaikka Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta -teosta puidessani, mutta kovin vaikeaa tämä jotenkin tuntuu olevan. Koko kokemus on jotenkin niin henkilökohtainen, että sen jakaminen tuntuu yhtä kiusalliselta kuin vaikkapa synnytyskertomuksen jakaminen kirjablogissa ehkä olisi, ja toisaalta taas koen vahvasti, etten saisi kirjoittaa asiasta, koska meillä on kaikki niin hyvin: Martti on tavallinen ekaluokkalainen tavallisessa koulussa, mitä nyt korvan takana on kalju läntti ja hevosenkengän muotoinen arpi ja työmuisti ei ihan pelitä samalla tavalla kuin luokkakavereilla.

Lokakuu on jo pitkään ollut rintasyöpätietoisuuden levittämisen teemakuukausi: roosa nauha tulee vastaan joka kaupassa, kadunkulmassa ja mainostauolla. Syyskuussa vietettävä kultaisen nauhan kuukausi, lasten syöpiin keskittyvä kuukausi, on siihen verrattuna aika pienen porukan piperrystä, eikä (ainakin jenkkien) somessa toukokuussa pyörivää harmaata, aivosyöpien nauhaa ole tullut Suomessa vastaan vielä koskaan. Tämä blogimerkintä on ollut minulla yli kuukauden luonnoksena, mutta en saanut patistettua itseäni viimeistelemään sitä syyskuun aikana osin yllä mainitsemistani syistä. Eilen vietin kuitenkin harvinaisen pitkät pätkät aikaa Martin kanssa keskustellen, koska automatkalle ei ollut sattunut mukaan tablettia, kirjaa tai muuta viihdykettä, ja tulin siihen tulokseen, että en voi olla julkaisemattakaan tätä tekstiä. Vaikka meillä on kaikki nyt niin hyvin kuin aivosyöpäveteraanin perheessä ylipäätään voi olla, on meille langetettu elinkautinen tuomio yhtäkaikki. Leikkauksen ja hoitojen pitkäaikaisvaikutukset alkavat näkyä osin vasta nyt, ja suuri osa on vasta tulossa, ja viimeksi tänään sometellessani jouduin taas miettimään sitä, millainen esikoiseni elämänlaatu tulee olemaan, törmätessäni Erika Gunnin aihetta käsittelevän väitöksen uutisointiin.

Seuraa siis epätyypillinen blogiavautuminen, jossa ajoittain sivutaan erästä lastenkirjaa,

Anna Sommerin ja Michael Grotzerin (Edition Moderne, 2005) Eetu ja paha patti on ollut kuin perheenjäsen huushollissamme aina viime heinäkuusta lähtien, jolloin eräs TAYS:n ihana kuntoutusohjaaja kirjan anestesiasta ja päivän säteilyannoksesta toipuilevalle Martille ojensi. Alkuun Martti itse ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kirjaa kohtaan: kun koko elämä on yhtä keskuslaskimokatetria, sädehoitoa ja "aivosyöpätyhmälikaa" (Martin oma termi), on iltasatukirjallisuuden ja kaiken muunkin suotavaa käsitellä jotain ihan muuta. Martin tuolloin 2- ja 4-vuotiaat pikkusiskot kuitenkin takertuivat kirjaan kuin kaksi hukkuvaa kelluvaan objektiin, ja jossain vaiheessa jokailtaisia Eetu ja paha patti -lukuhetkiämme Marttikin alkoi liittyä seuraan. Tytöt saivat ikätasolleen sopivaa tietoa veljen sairaudesta, kun väsyneet vanhemmat eivät sitä ilmeisesti olleet ihan tarpeeksi tarjoilleet, ja veliveikkonen sai käydä läpi kesän kokemuksia.

Kirjan juoni on sinänsä simppeli. Eetu on väsynyt, huonovointinen ja kärsii päänsärystä. Äiti vie Eetun lääkäriin, joka tekee tutkimuksia ja otetaan koneella magneettikuvat, joilla nähdään Eetun pään sisälle ja saadaan selville, miksi sitä särkee. Aivoista löytyy patti, joka leikataan pois. Eetun toipuessa leikkauksessa pattia tutkitaan tarkemmin, mutta voi kurjuus! Patista on jäänyt pieni palanen eetun pään sisään, joten Eetulle on annettava sädehoitoa.  Sädehoito on kurjaa, mutta sen loputtua Eetulle järjestetään juhlat. Pian Eetu tuntee itsensä vahvaksi ja tahtoo taas leikkiä! Eetun tarinan ohessa käydään läpi aivojen rakennetta samaten kuin fysioterapiat, keskuslaskimokatetrit, sytostaattihoidot, sairaalakoulut ja muut oleelliset asiat, jotka hoitopolun aikana usein tulevat vastaan.

Vaikka yleensä lapseni ovat kovin kärkkäitä kommentoimaan kirjoja pyydettäessä, Eetu ja paha patti muodostaa selvän poikkeuksen tähän sääntöön. Kakaratrio saattaa leikkiä tuntikausia keskenään tai omillaan neurokirurgeja ja poistaa Legoja pehmolelujen päänupeista, mutta yksikään ei tahdo aihetta sen kummemmin käsitellä. "Kyllä sä, äiti, tiiät, että se on meistä ihan mielenkiintoinen kirja ja että Eetulle tehdään kaikki aika samat jutut kuin Martille tehtiin silloin, kun sillä oli se aivojuttu. Ei siitä tartte sanoa sen enempää." (Ennen kuin joku huolestuu niin mainittakoon, että lasten kanssa on kyllä keskusteltu aiheesta paljon ja Martti on käynyt psykologinkin kanssa purkamassa toissakesän tapahtumia.) 

Äidin vinkkelistä Eetu ja paha patti on ehkä paras lastenkirja ikinä. Vaikka soisinkin, ettei minun olisi tarvinnut lukea tätä lapsilleni koskaan (jos silloinkaan), on Eetu helpottanut kaikkien perheenjäsenten elämää tällä saralla huomattavasti. Tytöt, jotka jäivät väkisinkin vähän sairaala-arjen ulkopuolelle, saivat tietoa, jonka perään eivät ehkä osanneet kysyäkään. Vanhemmat saivat hyvän apuvälineen, jonka kautta avata keskustelua aiheesta, josta kukaan ei halunnut puhua, mutta joka silti painoi kaikkien mieliä. Eskarissa opettaja sai työkalun, jolla selittää muulle ryhmälle, miksi Martti aloittaa muita myöhemmin, miksi hänellä on kalju läikkä päässään ja mikä ihme on se letku, joka hänen rinnastaan roikkuu. Listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin saakka ja vähän ylikin.

Lapsen vakava sairaus vaikuttaa ymmärrettävästi koko perheen elämään. Toiset tapaavat sanoa, että syövän kaltainen koettelemus joko lähentää perhettä tai hajoittaa sen. Me olemme kai siitäkin onnellisessa asemassa, että me elelemme oikeastaan ihan samalla tavalla kuin pari syksyä sitten, mitä nyt minun opintoni ovat vaihtuneet (pätkä)töihin ja Martti käy koulua. Vaikka Martti tällä hetkellä on terve, kunnes toisin todistetaan, kasvaimen uusimisen riski hönkii koko ajan niskaamme: ependymoomista uusii joka toinen. Peli ei silloinkaan ole vielä (täysin) menetetty, mutta kyllä yksikin kierros tässä nimenomaisessa helvetissä piisaisi, olkoonkin, että sekin jäi lyhyeksi. Yritämme nauttia tästä ihan tavallisesta ruuhkavuosiarjesta, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raivokas carpediemauskin on aika ankeaa. Vaikka emme tiedä, oppiiko Martti koskaan lukemaan, pystyykö hän tekemään palkkatöitä tai voiko asua omillaan, tällä hetkellä hän osaa aamulla nousta kellon soidessa, ottaa epilepsialääkkeensä, tehdä aamupalaa, pukea päälleen ja lähteä kouluun.

Martin kuupan kontrollikuvausten väliä on harvennettu kolmesta neljään kuukauteen, mikä tulkittakoon viestiksi siitä, että relapsin riskin katsotaan olevan pienempi. Martin opettajakaarti on tietoinen Martin sairaushistoriasta ja siitä, että on pienimuotoinen ihme, että kanttiinsa kuusisenttisen kasvaimen puolivuorokautisen poiston ja hirmuisen säteilyannoksen jälkeen tyyppi on ekaluokalla, siellä niiden ihan tavallisten lasten joukossa, joilla ei ole kaljua länttiä tai hevosenkengänmuotoista arpea. Nyt, lokakuun alussa, yksi vuosi ja kolme viikkoa hoidonlopetustutkimusten jälkeen olemme siinä tilanteessa, etten ole ainakaan kuukauteen, ehkä jopa kahteen lukenut tai tavannut ketään lapsista lehteilemästä Eetua ja pahaa pattia. Jouduin ensimmäistä kertaa yli vuoteen etsimään kirjan käsiini hyllystä sen sijaan, että se olisi löytynyt jonkun lapsen sängystä tai yöpöydältä. Elinkautinen ehkä, mutta voin minä tämän kanssa elää. Yläpeukku tälle arjelle.


24. syyskuuta 2017

Superluku(puoli)maraton - päivittyvä merkintä


Carry on reading -blogin Henna ja Hogwarts Library -blogin Lotta laittoivat pystyyn mainion, kuukausittaisen Superlukumaratonin, johon minäkin tahdon tietenkin tunkea mukaan. Aiemmista suunnitelmistani poiketen en kuitenkaan pysty (ainakaan tänä sunnuntaina) heittäytyä aivan täysin lukumaratonin vietäväksi, koska perheeseen iskenyt superräkätauti vaatii omia toimenpiteitään - tai ei oikeastaan, mutta vetämättömän olon vuoksi kodinhoidollisia tehtäviä on jäänyt suoritettavaksi viime tinkaan. Kahdentoista tunnin puolimaratoniin kuitenkin kykenen ainakin enimmäkseen keskittymään, mitä nyt välissä pitää kipaista pyykkitupaan ja laittaa aamuksi tavaroita kasaan.

Mutta siis! Kello yhdeltätoista pamahtaa tämän puolimaratonin lähtölaukaus ja luen mahdollisuuksien ja silmäluomien lupsumisen mukaan iltayhteentoista. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä luen, koska valmistautuminen on jäänyt heikonpuoleiseksi, mutta kaipa täältä huushollista jotain löytyy. Lisäksi olen luvannut lapsilleni lukea tänään paria kirjaa, joten kaipa nekin voisi lukumaratoniin ympätä.

Nyt tekemään paniikkivalmisteluja siis! Palataan maratoonaamaan puolentoista tunnin kuluttua!


klo 11:00 Aloitan maratoonaamisen Serafim Seppälän Taivaallisilla voimilla, joka on roikkunut lukulistallani viime lokakuun Helsingin kirjamessuista saakka. Olen lukenut kirjasta jo aiemmin ensimmäisen luvun, mutta vielä piisaa sarkaa...

klo 13:30 Taivaalliset voimat on luettu, eikä mennyt (kaikkiaan) ihan vuottakaan! Mielenkiintoinen teos, joskin sen (ymmärrettävästi) ortodoksinen näkökulma oli minulle vähän vieraanpuoleinen. Pienet päiväunet tulin ottaneeksi liian mukavan lukuasennon vuoksi, mutta ehkäpä tämä kahvilla tästä taas käynnistyy. Pieni tauko ruokahuollolle ja sitten seuraavan kirjan kimppuun!

Aloitin kirjan uudelleen alusta, joten luettuja sivuja kasassa 272.


klo 13:45 Jotain kevyempää kaipaan enkeleiden päälle, ja ekaluokkalainen ehdottelee aapista. Heli Laaksosen Aapine käsittelyyn siis.

klo 14:40 Aapisest jäi kyl hyvä ja hymyilyttäv miäli. Ny pitää vähä viikat pyykkei ja hoitaa kotihoirollisii asioi, mut sit jatkuu taas maratooniki!


klo 16:00 Tauko vähän venähti, mutta onpa huusholli pykälää siistimpi. Josko sitä seuraavaksi kahlaisi läpi ihanan Anneli Kannon Pyövelin, joka on jo pitkän aikaa vartoillut vuoroaan kirjahyllyssä.


klo 19:45 Kylläpäs se oli! Minkähän vuoksi olen tätä vuosia lykännyt saamatta aikaiseksi lukea teosta loppuun asti? Nyt vähän hävettää. Lukuaikaa olisi vielä, mutta koska aloitan huomenna uudessa työpaikassa ja muutenkin maanantaimasennusta pukkaa, taidan ottaa enää jotain lyhyttä työn alle. Kun ottaa huomioon, miten häiriintyneeseen tilaan flunssainen päänuppi menee, kun yhdistellään vähän taivaallisia henkivaltoja, noitavainoja ja huushollissa majaileva kiiluvasilmäinen ja tummanpuhuva kissaeläin, taitaa olla turvallisinta valita vaikkapa murrerunoutta, jotta uniosasto pysyy rauhallisena... Heli Laaksosen Sulavoi sattui kirjahyllystä käteen, joten sitä siis!

klo 20:45 Taitaa olla sopiva hetki lopetella maratonia tähän, kun Laaksosen jäljiltä päässä pyörii kotimurre ja silmäluometkin alkavat hiljalleen painaa. Vajaaksihan tämä jäi ajallisesti, mutta tulipa pitkästä aikaa vietettyä päivä pitkälti nenä kirjassa! Blogattavia teoksia on kertynyt jo sen sortin pino, että alkaa vähälleen ahdistaa, joten niiden parissa täytyy viettää laatuaikaa alkavalla viikolla...

Joka tapauksessa tämän maratonin lopputulemaksi tuli sinänsä mukavat (272+72+387+87=)818 sivua vajaassa kymmenessä tunnissa, eli sinänsä ei huono lopputulema lainkaan!


17. syyskuuta 2017

Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukainen, Väärän kissan päivä, on viime aikoina ollut voimakkaasti esillä kirjablogistaniassa, enkä minäkään tässä suhteessa mitenkään pyri erottumaan massasta. Semifanaattisen kirjanmetsästysurakan jälkeen sain teoksen sattumalta käsiini kirjastosta ollessani matkalla kirjakauppaan ostamaan sitä, ja päivän käännyttyä iltaan päätin lukea varovasti pari ensimmäistä lukua ja jatkaa kirjaa hissuksiin, sillä ahmimisesta seuraa vain lukukooma. Muutaman tunnin kuluttua havahduin siihen, että kirja oli loppu ja että yöuneni tulisivat sinä yönä jäämään poikkeuksellisen lyhyiksi, mistä toipumiseen menee syysflunssaisessa ruuhkavuosikadotuksessa yllättävän kauan, mikä osaltaan selittäköön viimeaikaista blogihiljaisuutta.

Vaikka kunnon kirjabloggarin tavoin yliviljelen termiä “vangitseva” kirjoista puhuessani, ovat kirjat, jotka saavat minut kadottamaan ajantajuni näin totaalisesti, äärimmäisen harvassa. Jos olisin millään muotoa analyyttinen ihminen tai vakavastiotettava kirjallisuusauktoriteetti, osaisin varmasti eritellä lukukokemuksestani tähän johtaneet tekijät. Koska olen kuitenkin vain armoitettu mutuhuttuilija (ja ylpeä siitä!), tyytynen julistamaan ilosanomaa PIJ:n neroudesta.

No ei, en nyt ehkä yksinomaan sentään niinkään, vaikka aihetta ehkä olisi. Pasi Ilmari Jääskeläinen on minulle verrattain tuntematon kirjailija, jolta olen ennestään lukenut kaksi teosta. Vanhan blogin kätköistä löytyy tekstiä teoksista Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) ja Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010). Suitsutustahan ne ovat, sille nyt ei mahda mitään. Maaginen realismi on mainiota ja Jääskeläinen silmittömän taitava kynäniekka. Kolmen vuoden odotus Lovecraftia lainailleiden Sielujen jälkeen on ollut pitkänpuoleinen, ja odotukseni Väärän kissan päivää kohtaan olivat kiitettävän korkealla, kun kirjan näppeihini sain. Koska olen jo useampaan otteeseen suitsuttanut kirjaa kertomatta siitä mitään oleellista, arvannette, etten pettynyt.

Koska Sielut ja Lumikko olivat keskenään kovin erilaisia kirjoja, en oikein tiennyt, mitä Väärän kissan päivän juonelta maagisen realismin lisäksi odottaisin. Näin jälkikäteen voisin ehkä yrittää kuvailla kirjaa realistisen unenomaiseksi jamesbondmaiseksi vakoojaseikkailuksi, mutta eihän se alkuunkaan riittäisi kuvaamaan Jääskeläisen erinomaista kerrontaa ja kielikikkailua yhdistettynä vauhdikkaaseen ja kaikessa nerokkuudessaan enemmän kuin hitusen absurdiin juoneen. Kirjan päähenkilö, Kaarna, on vähintään yhtä eksyksissä kuin lukija, ja vaikka loppuratkaisun pääpiirteissään arvaa jo varsin varhaisessa vaiheessa (mikään suuri saavutus se ei ole, sen verran vihjeitä satelee!), se ei haittaa pätkääkään. Kaarnan inhimillisyys ja, noh, realistisuus ovat niin taiten luotuja, että hihkuin niistää puolisolleni ääneen toistuvasti jo kirjaa lukiessani: hankala äitisuhde, lapsuusmuistojen jakautuminen kahdelle puolen vedenjakajaa, vanhaan hyvään ja uuteen vähemmän hyvään aikaan ja kaikki muukin on juuri sellaista sopivan traumaattista, että jokainen lukija löytää siitä jotain itselleen, vaikka oman äidin kanssa välit olisivatkin kunnossa. (Ei hätää, äiti, jos tätä luet, en yritä vihjailla mitään!) 

Kylmän sodan puskiessa nykypäivään ja miellyttävän suppeaksi jäävän päähahmokavalkadin vetäessä rallia ympäri Marrasvirran kaupunkia kokeellisen dementialääkkeen vauhdittamana kuin parhaankin Bond-lauman, sitä alkaa lukija kummasti vilkuilla kainalossaan nukkuvaa kissaa ja pohtia sitä, miten jännä asia todellisuus oikeastaan onkaan. Vaikka sitä kuinka tiedostaa sen subjektiivisuuden, on kuitenkin aina jännä hoksata, miten elämme oikeassa rinnakkaisten totuuksien multiversumissa aamun ruuhkaisessa bussissa nököttäessämmekin. Väärän kissan päivän unenomaisuus on hienovaraista, maagisuus niin luonnollista ja realismi niin häilyvää, että lukukokemus jää väkisinkin mieleen yhtenä vuoden omituisimmista ja parhaista.

Tiivistettynä
Kuka:
Jääskeläinen, Pasi Ilmari
Mitä: Väärän kissan päivä (Atena, 2017)
Kansi: Sanna Mander
Tuomio: 5/5 – Poikkeuksellisen toimiva muistutus siitä, miten hienoa spefiä kotimaassamme kirjoitetaankaan!

31. elokuuta 2017

Valentin: Ruma Elsa


Yle juhlistaa armaan kotimaamme juhlavuotta muun muassa Kirjojen Suomi -ohjelmasarjalla, jossa itsenäistä vuosisataa käydään läpi lukemalla kirja joka vuodelta. Joukkoon mahtuu niitä Suuria Klassikoita isoilla alkukirjaimilla, mutta kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat rohkeasti valinneet mukaan teoksia myös kaanonin ulkopuolelta. Kirjojen Suomen eräänä osasena kirjabloggarit käyvät läpi listalle valikoituneita teoksia: minulle arvottiin Valentinin, ts. Ensio Rislakin näytelmä Ruma Elsa vuodelta 1949.

Myönnän avoimesti olleeni vähintäänkin epäluuloinen tarttuessani teokseen lykättyäni sen lukemista ensin niin pitkään kuin mahdollista. Odotin Ylen kirjasta kertovan sivun perusteella joko jonkinlaista köyhän miehen tai naisen "Piukkoja paikkoja" tai ehkä kirjoitusajankohtaan nähden modernia näkökulmaa naiseuteen ja naisellisuuteen, joka kuitenkin nykymittapuulla olisi taantumuksellista sekin. Etukäteen harjoittelin silmien pyörittelyä ja dramaattisen tylsistyneitä huokauksia, joita voisin sitten viljellä Rumaa Elsaa tahkotessani, ja mietinpä joitain nasevia sanankäänteitäkin, joita viljellä bloggauksessa, jotta kuulostaisin sopivan sarkastiselta.

Kävi kuitenkin niin, että vahingossa innostuin kertomuksesta jo alkumetreillä kuvitellessani Vivin puoliautomaattisesti Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutuksi rouva Bennetiksi, koska kuvaus osui niin kohdilleen: "Tyttäriinsä hän suhtautuu kuin kanaemo poikasiinsa ja hänen suurimpana huolenaan on heidän edullinen naittamisensa, koska hänen käsityksensä mukaan naisen korkein onni on päästä naimisiin." Jep, jep, peli menetetty, en minä tätä näytelmää täysin voi teilata, vaikka myöhemmin aihetta ilmaantuisikin.

Näytelmän juoni tiivistettynä kuuluu jotakuinkin näin: professorinleski Vivi Kassel kihlautuu miesvainaansa manttelinperijän, kuivakan professori Taavi Harjulan kanssa. Kasselin siskosparven kaksi vanhinta tytärtä, Paula ja Irma, ovat lähes yhtä kanamaisia kuin äitinsä. Paula on menossa naimisiin harvinaisen tyhmäksi mieheksi luonnehditun agronomikihlattunsa nro kolme kanssa, Irma on balettitanssijatar. Kolmas tytär, Elsa eli Santtu, on ulkomuodoltaan vähintäänkin huolittelematon ja luonteeltaan ja suultaan vähemmän mukavasta päästä. Erinäisten tapahtumien jälkeen Elsa päättää antaa äitinsä ja siskojensa maistaa omaa lääkettään, käy kauneushoitolassa, kuinkas muuten, ja käytännössä vikittelee ja vokottelee viattoman ylioppilaanklopin, niin äitinsä ja sisarensa sulhot kuin Irman kuvanveistäjänkin: "Mutta viime viikolla tapahtui jotakin erikoista. Silloin kerääntyi myrkkyä sydämeeni yhdellä kertaa niin paljon, että minun täytyi se tyhjentää. Minä suoritin kokeen. -- Minä kokeilin, onko minussa sitä samaa viehätysvoimaa kuin teissäkin on. Sitä, josta te olette aina ylpeilleet." Olihan sitä, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi, kukin kihlapareista päätyy takaisin yhteen ja Elsakin löytää miehen, joka tahtoo hänet omana, pahasuisena ja homssuisena itsenään, vaikka Elsa näytelmän alkupuolella vielä vannookin pysyvänsä kaukana "tyhmistä koiraksista" ja omistavansa elämänsä tieteelle.

Niin, eihän tämä nyt mikään varsinainen feministinen manifesti ollut. Toki Elsa hahmona on herkullinen ja leikittely sukupuolirooleilla ja ylinaisellisuudella on osuvaa ja hauskaa vielä näin lähes seitsemänkymmentä vuotta myöhemminkin. Myönnän olevani vähän pettynyt siihen, että "ruma Elsa" ei kuitenkaan lopulta ollut ruma laisinkaan (tai sitten melkein seitsemän vuosikymmen takaisissa kauneushoitoloissa tehtiin todellisia ihmeitä yhden iltapäivän aikana!), ja siihen, että miehelään hänkin lopulta lähti suuntaamaan. Olkoonkin, että lopulta hän miekkonen hurmaantuu, kuten jo mainitsin, Elsasta omana itsenään.

Ruma Elsa oli kaikkiaan varsin leppoisa ja viihtyisä lukukokemus. Henkilöhahmot ovat mainioita Suomi-Filmi-henkisesti ja luinkin mielessäni jotakuinkin kaikki repliikit samaa henkeä kunnioittaen. Tiedättehän, sellaisella vähän liioitellun selkeällä ääntämyksellä ja epäluonnollisilla intonaatioilla, naisten repliikit falsettia lähestyen. (Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset, sanovat.) En pidä lainkaan mahdottomana ajatuksena etsiä näytelmän Suomi-Filmi versiota katsottavakseni jonain sopivana flunssapäivänä, vaikka vielä muutama viikko sitten ajatuskin kirjaan tarttumisesta oli likipitäen luotaantyötävä.

Paljonkohan lukemisen ja tutustumisen väärttejä teoksia sitä ihmiseltä meneekään sivu suun ja silmien typerien ennakkoluulojen vuoksi? Varsinkin nämä vanhemmat ja klassikkokirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle jääneet teokset vaikuttavat usein vähän luotaantyöntäviltä ja, noh, tylsiltä, mutta yllättävät kuitenkin positiivisesti.


27. elokuuta 2017

David Walliamsin ja Tony Rossin lastenkirjoista


Voiko se olla tottakaan? Lähes vuoden tauon jälkeen tonttuileva kirjabloggarittaremme saa aikaiseksi kirjoittaa lastenkirjallisuudesta! Mahtaakohan se oikeasti edes lukea lapsilleen, mokoma, kun ei blogissa mitään sen suuntaista ole näkynyt sitten viime joulukuun, ja kaikkihan tietävät, että jos se ei ole somessa, sitä ei ole tapahtunut. No niin, luetaanhan meillä lapsille, vaikkakaan ei ehkä niin paljon, kuin "pitäisi", ja vaikka kuinka toistuvasti uhoan, että nyt alan panostaa lastenkirjallisuuteen sekä blogissa että lastenkammarissa, uhoaminen jää aina juuri sellaiseksi, silkaksi uhoksi. En lupaa parantaa tapojani, mutta lupaan taas kerran yrittää. Heh.

Johdantomonologit sikseen.

David Walliams on minulle tuttu ensisijaisesti muutaman vuoden lähes vuosikymmenen takaisesta Pikku-Britannia-sketsisarjasta ja sen räävittömänpuoleisesta huumorista. Voitte ehkä kuvitella kukkahattutätimäistä hipovan reaktioni, kun taannoin bongasin herran kynäilemiä lastenkirjoja lähikirjastomme hyllystä. Kuvittaja Tony Ross on puolestaan tuttu Pikku prinsessa -sarjasta, joka on uponnut lapsiini (erityisesti tyttäriini) kiitettävissä määrin. Uteliaisuuteni vei lopulta uupumustani pidemmän korren, ja kannoin kotiin kolme parivaljakon työstämää kirjaa: Lievästi ärsyttävä norsu (Kustannus-Mäkelä, 2015), Ensimmäinen virtahepo kuussa (Kustannus-Mäkelä, 2016) ja Karhu joka sanoi pöö! (Kustannus-Mäkelä, 2017).

Luimme lasten kanssa kirjat lopulta muutamaan otteeseen niin, että jokainen lapsitriostani luki jokaisen kirjan vähintään kerran. 

Seitsemänvuotias Martti ei osaa nimetä kirjatriosta suosikkiaan helpolla, vaikka toisaalta ei enää tämäntyylisistä kuvakirjoista enää hirveästi perusta.
Niin, ne kirjat on ihan hauskoja. Kaikissa on hassuja juttuja. Niitä voisi olla hyvä lukea, jos olisi vasta itse oppinut lukemaan, koska niissä on vain vähän tekstiä ja se on yleensä aika isolla kirjoitettu. Kuvat on vähän sellaisia telkkariohjelman näköisiä, mutta ihan kivoja kuitenkin. Mä tykkään enemmän sellaisista vähän hienommista silti. [Tässä kohtaa esitettiin tarkentava kysymys "hienommista" kuvista.] Sellaisista hienommista, mitkä on vähän niin kuin oikeamman näköisiä ja niissä on ehkä kaikkia sellaisia pieniä juttuja, mitä voi etsiä. 
Norsukirja oli vähän sellainen outo. Siinä on poika, jonka tuo tulee norsu, joka tekee kaikkia ärsyttäviä ja tuhmia juttuja. Sitten tulee kaikki muutkin norsut, koska se poika on tehnyt sopimuksen tai jotain. Pöö-karhukirja oli aika hauska, siinä oli opetus lopussa. Se on varmaan hyvä kirja kaikille lapsille, jos niitä ei pelota ne kaikki pööt. Virtahepo kuussa -kirja oli aika hauska, koska siinä oli se pyllyvitsi ja pierujuttu ja ne kaikki eläimet, mutta sitten voi kyllä olla vaikea mennä nukkumaan, kun on vain kaikki pierujutut mielessä. Mutta on nämä silti sellaisia pienempien lasten kirjoja vähän.  
Viisivuotias Aino taitaa osua parhaiten kirjojen kohdeyleisöön: isoveli piti kirjoja vähän liian lällyinä ja pikkusiskolta meni aika moni juttu vähän ohi.
Nämä kirjat on vähän niin kuin samaa sarjaa, vaikka niissä onkin aina eri eläimet seikkailemassa. Oon lukenut ne jo liian monta kertaa silti, mutta kyllä ne on ihan hauskoja. En osaa sanoa lempparia, mutta se ei kyllä todellakaan ole se, missä se norsu tulee ilman lupaa kylään! Tyhmä norsu. Niissä ihan kaikissa on silti tosi hauskoja juttuja, ja mä tykkään niistä, kun ne naurattaa mua aina. Eläimet tekee niissä semmoisia ihmisjuttuja niin kuin saduissa varmaan aina. Haluaisin mieluummin lukea sellaisia oikeita kirjoja, missä ne on vaan eläimiä. Sitten kyllä varmaan vaikka kissakirjassa lukisi vaan: "Miau miau miau. MIAAAAU!" Kun ei eläimet oikeesti osaa silleen puhua. Haha, sitä olisi hauska lukea. (Mä en kyllä vieläkään osaa lukea, vaikka oon jo viisi!) 
Se pieni pelotteleva jääkarhu on vähän semmoinen tuhma eikä lainkaan ajattele toisia, pelottelee vaan ja pilaa kaikki jutut. Tosi ärsyttävää. Sitten ne eläimet pelottaa sen takaisin, että se oppisi käyttäytymään edes vähän. Niin pitää lapsia aina opettaa, kun ei me muuten opita! Ei silti saa olla lapsille ilkeä ja se oli oikeesti vähän ilkeää pelottaa se pieni jääkarhu niin kovin. Sitten se hippo meni kuuhun, ne rakensi sille raketin ja se meni rikki! Avaruudessa! Mitä se muka hengitti siellä sitten?! Ja sitten se varasti sen toisen hipon raketin, se oli ihan kamalan rumasti tehty ja se joutuu varmaan vankilaan ikuisiksi ajoiksi. Norsukirjasta mä kerroin hei jo, mutta se nyt oli ihan hullu kirja, varmaan joku aikuisten juttu, kun en mää tajunnut sitä silleen.
Kolmevuotias Maija piti selvästi eniten Karhusta joka sanoi pöö! 
(Karhusta joka sanoi pöö!) Se sanoi pöö näin: "PÖÖ!" Vähän se oli tuhma pikkukarhu, koska se pelotteli kaikki, se sanoi: "PÖÖ!" Ne muut tollai huusi ja pelkäsi ja sitte se... Kaikkia eläimiä se pikkukarhu pelotti ja telkkarisedän ja se suuttui ja muuttui jääksi. Sitten lopuksi kaikki muut eläimet antoi sille opetuksen, että ei saa pööttää ja pelotti sen tosi pahasti! Tiiätkö, äiti, mitä siinä kirjassa lukee? Siinä lukee: "Ei saa yhtään pelästyttää!" 
(Ensimmäisestä virtahevosta kuussa) Ihan outo kirja. Ei virtahevot osaa mennä kuuhun, ei mikään eläin osaa. Ihminen vaan. Onko ihminenkin eläin? No ei ole, kun ihminen on erikoiseläin. Siellä kuussa olikin toinen hippo kuitenkin jo valmiiksi ja se unohtui sinne. Toivottavasti se pääsi kotiin. Tyttöhipon pylly palaa ja siltä tulee pieru, hahahaa! On se silti vähän outoa. 
(Lievästi ärsyttävästä norsusta) Mä en kyllä tajunnut tätä kirjaa lainkaan. Se norsu tuli sinne kotiin ja oli tuhmasti. Miksei sen isi ja äiti komentanut ja laittanut jäähylle?
Äitihenkilö on varsin pitkälti samoilla linjoilla jälkikasvunsa kanssa. Lievästi ärsyttävä norsu jäi mieleen jotenkin vähän outona ja irtonaisena kirjana, jonka opetus tuntui olevan, että sopimuksen pieni präntti täytyy aina lukea ennen allekirjoitusta. Ei oikein osunut kohdeyleisöön, vaikka äitiä vähän hymyilyttikin. Karhu joka sanoi pöö! oli ehkä kolmikon kirkkain tähti, ja olen melko varmasti lukenut sitä kaikkein eniten. Pieni, vallaton jääkarhunpentu on aika sympaattinen hahmo, jonka huonosta käytöksestä osaa pienempikin lukija keskustella, ja kirjaa on erityisen helppo lukea eläytyen typografian ansiosta. Ensimminen virtahepo kuussa on hauska tarina, mutta ainakin meillä lapset vähän järkyttyivät siitä, että Marjo-virtahepo jätti nopeamman kollegansa kuuhun varastettuaan tämän raketin ja sitten vielä esitti ehtineensä itse ensin. Sitä paitsi kirjan alapäähuumori tekee siitä vähän huonon iltasatukirjan, kuten Martti pohti itsekin, sillä kuten kaikki lasten kanssa tekemisissä olevat ehkä tietävät, pieruvitsit jäävät päälle. 

Kirjakolmikko on kuitenkin varsin laadukas lajissaan! Walliamsin mielikuvitus yhdistettynä Rossin taidokkaisiin ja ainakin minun silmääni oikein onnistuneisiin kuvituksiin on yhdistelmänä äärimmäisen toimiva, ja lapset nauttivat kirjoista selvästi.

15. elokuuta 2017

Vik: Seleesian näkijä


Sain alkukesästä vihdoin aikaiseksi lukea Erika Vikin esikoisteoksen, Hän sanoi nimekseen Aleian, jota jo kevättalvella katselin vähän sillä silmällä. Tempauduin päätä pahkaa mukaan Vikin luomaan steampunk-henkiseen maailmaan ja kirjan sankarijoukon seikkailuihin, vaikka kuinka yritin fantasianirsoilla ja asettaa itseni YA-kirjallisuuden yläpuolelle (tästä lisää vielä myöhemmin). Tieto siitä, että sarja saisi jatkoa jo alkusyksystä sai minut tanssimaan pienen mutta sitäkin riehakkaamman voitontanssin.

Trilogioiden toiset osat tuppaavat usein olemaan laadullisesti aloitus- ja lopetusosia heikompia, koska niistä luonnollisesti puuttuu sekä kunnon alku että loppu, minkä vuoksi takaraivossani möllötti pieni peikko (tai ehkä pikemminkin liiteli närkästynyt tulilintu) pelottelemassa, että tulisin todennäköisesti parhaassakin tapauksessa pettymään Seleesian näkijään ainakin vähän. Nalkuttavasta taruolennosta huolimatta tartuin kirjaan odotukset ilmakehän ylemmissä kerroksissa, Corildonin kuvat silmissäni, Hän sanoi nimekseen Aleia suhteellisen tuoreessa muistissa ja Loreldonin nimi huulillani. Erika Vik lunasti kaikki odotukseni, vaiensi varsin nopeasti takaraivossani kiukutelleen olion ja nykäisi vieläpä kuvainnollisen maton jalkojeni alta useammin kuin kerran.

Koska Seleesian näkijä jatkaa tarinaa siitä, mihin Hän sanoi nimekseen Aleia päättyy, saattaa tekstissäni olla juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan. Niitä raivokkaasti välttelevien kannattaa siis ehkä paeta pikimmiten.

Vaikka Aleian oleellisemmat "pääsivuhahmot", Arata Erren, Esme ja (tietty) Mateo, ovat jääneet kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan Aleian ja Corildonin seilatessa Seleesiaan, seurataan heidän edesottamuksiaan jonkin verran myös sarjan toisessa osassa. Selkeästi suurempaan osaan nousee kuitenkin Ma'Bathaen perhekunta, toisin sanoen Corildonin perhe siis. Siskoksista nuorin nousee selvästi suurimpaan rooliin, mikä sinänsä passaa minulle mainiosti, sen verran mainiosti Vik on (tämänkin) henkilöhahmon kirjoittanut. Arvasin tosin sekä Tigranin salaisuuden että hänen motivaationsa Aleian kanssa kulkemiseen ennen kuin ne rautalangasta väännettiin, mutta en ehkä kehtaa tästä ottaa sulkaa tonttulakkiini, sen verran Vik vinkeillä lukijaa vinkeillä härnää.

Härnäämisestä puheenollen, kun otetaan huomioon, ettei Aleiasta ja Corildonista mitä ilmeisimmin ole tarkoitus tulla pariskuntaa, Vik tiputtelee satunnaisesti sellaisia shippaajan päiväunipommeja, että olen yhä edelleen, viikko kirjan lukemisen jälkeen, vähintäänkin hämilläni. Ymmärrän, että ihmisten (ja seleesienkin) välillä voi olla hyvinkin läheisiä ja lämpimiä mutta samaan aikaan tyystin platonisia ystävyyssuhteita riippumatta näiden ihmisten (ja seleesien) sukupuolesta, mutta taivaan tähden nyt, oikeasti! 
Kavioiden kumu kuului jo kauan ennen kuin vaahtoava Osir ilmestyi näkyviin. Corildon oli hädin tuskin pysäyttänyt ratsunsa, kun hän heitti jalkansa orin kaulan yli, pudottautui maahan ja juoksi suoraan Aleian luo. -- Kellanvihreät silmät luotasivat kuumeisesti Aleian vartaloa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa.
     Corildon kiskaisi Aleian hengästyneenä rintaansa vasten ja rutisti hänen hiuksiaan. "Loreldonin nimissä, mitä ihmettä oikein ajattelit?"
     Aleia nipisti silmänsä kiinni ja tunsi tahtonsa alkavan murentua. "En halua, että sinulle käy samoin kuin Eyralille tai Edeanalle", hän kuiskasi hiestä kostunutta kauluspaitaa vasten ja tunsi selvästi tutun ihon tuoksun.
No niin, no niin, olihan kirjassa muutakin kuin rivien välistä puoliväkisin esiin revittävä orastava rakkaussuhde. Vik syventää maailmansa magiasysteemin lainalaisuuksia ja muutenkin seleesien taikuus avautuu Seleesian näkijän jälkeen aivan eri tavalla. Corildonin menneisyydestä paljastuu paljon: joissain määrin lukijalle iskee annakareninamainen tunnelma, kun perhesuhteita puidaan urakalla ja silmissä vain vilisee nimiä ja lempinimiä, jotka sekoittuvat iloisesti toisiinsa. (Tämä saattaa kyllä johtua siitä, että luin teininä Anna Kareninaa läpi yön ja nyt yli-ikäisenä teininä Seleesian näkijää sekopäisten työpäivien päälle.) Aleian identiteetin ja, öh, entiteetin selviäminen on jo niin lähellä, että melkein uskaltaisin spekuloida, jos moista harrastaisin.

Young adult -kirjallisuus eli kavereiden kesken YA-kirjallisuus on minulle yhden sortin semisalainen pahe. En tiedä, liittyykö tämä paheellisuus jotenkin YA:n viihteellisyyteen vai ikääni, jonka perusteella en enää ole edes nuori aikuinen vaan ihan vain aikuinen. En silti muutenkaan lue yksinomaan (tai ylipäätään paljoa) Hienoa Korkeakirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, eikä sen ikäpuolenkaan kai pitäisi haitata ihmistä, joka kulkee tyytyväisenä julkisilla paikoilla niin Pikachu-pipo päässään kuin H&M:n lastenpuolelta ostamassaan Stormtrooper-hupparissakin. Kyse saattaa toki olla siitä, että YA-kirjallisuus on (useimmiten) helposti samaistuttavaa, mikä puolestaan aiheuttaa minussa epämääräisen hymistely- ja peukutusreaktion. Ylenpalttinen hymistely ja peukuttelu mutuhuttuilublogissa taas käy nopeasti vähän tylsäksi, olkoonkin, että harrastuspohjalta ei ole kovin mielekästä lukea ja blogata kirjoja, jotka eivät iske.

Olipa YA-kirjallisuuden sielunelämän suhteen niin eli näin, Seleesian näkijän loppuhuipennus oli sitä luokkaa, että minun mielenmaisemani sujahti heittämällä sinne jonnekin puolentoista vuosikymmenen taakse. Sarja muistuttaa minua kovin jostain kirja(sarja)sta, josta pidin kovasti, mutta en kuollaksenikaan saa mieleen sen paremmin kirjan kuin kirjailijankaan nimeä. Puhukaamme siis jostain mystillisestä [sic! kuulostaa paljon mystillisemmältä kuin "mystinen"], nuorille nuorehkoille lukijoille suunnatun fantasiakirjallisuuden elementistä, joka esiintyy vain ja ainoastaan erinomaisen hienoissa ja taiten kynäillyissä sarjoissa. Sellainen Kaksosauringoista nimittäin on selvästi tulossa, erinomaisen hieno ja taiten kynäilty sarja, jota toivon mukaan (ja jos minulta kysytään myös todennäköisesti) tullaan kääntämään myös muille kielille.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 5/5 – Upeaa fantasiaa, joka puree sekä nuorempaan että vähemmän nuoreen lukijaan.

31. heinäkuuta 2017

Havaste: Lumen armo


Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)
Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

24. heinäkuuta 2017

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat


Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat työntäneet kynänsä yhden sortin muurahaispesään kirjoittaessaan teoksensa Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa. Kirjassa pureudutaan karismaattisiin kristillisiin liikkeisiin ja niissä tapahtuviin epäkohtiin, joista suurin osa tuntuu juontuvan johtohenkilöön tai -henkilöihin kohdistuvasta suoranaisesta henkilökultista. Jo kirjan johdannossa tehdään sängen selväksi, että paukkuja ei tulla säästelemään: kirjailijat toteavat uskon yhteisöissä olevan paljon hyviä puolia ja hengellisten tarpeiden kuuluvan ihmisyyteen, mutta"[t]ässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia" (s. 12). 

Oma asennoitumiseni ateismin ja teismin välisellä kentällä lienee blogin historian aikana jo tullut selväksi. Koen kuitenkin osaavani olla uhriutumatta ja toisaalta tiedostavani kristinuskoon aikojen saatossa liittyneet ja yhä liittyvät epäkohdat, olivatpa ne sosiaalisia, poliittisia tai muunsorttisia. Koska omat henkiset juureni eivät ole helluntailaisuudessa tai muissa kirjassa ruoskituissa yhteisöissä, en koe oman maailmankatsomukseni millään tapaa järkkyneen tai järisseen, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi saanut ajatuksen aihetta.

Miettinen ja Pelli käsittelevät aihettaan kohtuullisen laajasti: mukaan mahtuu tuttuja ja ennestään tuntemattomiakin uskonyhteisöjä tai suoranaisia lahkoja, joiden toiminta pohjaa pitkälti (lähes poikkeuksetta moraalisesti erittäin arveluttavan) johtohenkilön ympärille rakennettuun henkilökulttiin. Väärän profeetan käsite pyöri tajunnassani varsin etualalla Harhaanjohtajia lukiessani. Teemat vaihtelevat "perinteisestä" henkisestä (ja fyysisestäkin) väkivallasta seksuaalisuuteen ja taloudellisiin temppuiluihin. Mukaan mahtuu esimerkkejä jo kokoon kuihtuneista tai kuihtumaisillaan olevista yhteisöistä aina niihin, joista olemme viime vuosina saaneet iltapäivälehdissä lukea, esimerkkinä vaikkapa Uskon sana -seurakunta. Reilu vuosi sitten lukemani tohtori Eben Alexanderin Totuus taivaastakin saa osansa.

Mitä kirjasta lopulta sitten jää lukijalle käteen? Ainakin ahdistava tunne, vaikka oma uskonelämä ei millään tapaa kolhuja saanutkaan. Luin kirjaa epäonnisen, migreenikohtaukseen päättyneen lukumaratonin alkuun, ja hirmu hitaasti sen sivut kääntyilivät, ikään kuin painava aihe olisi painanut myös lukuvauhtia. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, vaikkakaan ei enää yllättävältä, miten kertakaikkisen erilaisilla (välttelen sanaa "väärä", koska joku varmasti pitää omaa Raamatun tulkintaani juuri sellaisena, vääränä) tavoilla kristinuskon pyhää teosta voidaankaan lukea ja miten ihmisten kipeääkin kaipuuta ja tarvetta uskoa Johonkin isolla J:llä käytetään häikäilemättä hyväksi.

Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka kirja on asiasisällöltään ja aiheeltaan painava ja käsittelee kattavasti sitä, mitä lupaakin, se jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa. Vaikka kirjaa on vaikea laskea käsistään (olkoonkin, että välillä tekee mieli!), lukukokemus jää pinnalliseksi. Harhaanjohtajat on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, sitä ei käy kieltäminen, mutta odotin siltä jollain tapaa enemmän.

Tiivistettynä
Kuka:
Miettinen, Terho & Pelli, Raija
Mitä: Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa (Docendo, 2017)
Tuomio: 3/5 –  Ahdistavaa aihetta käsittelevä kattava teos, josta jää kuitenkin uupumaan jotain.

13. heinäkuuta 2017

Sanderson: Viimeinen valtakunta


Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka:
Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale

7. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton nro 2 (päivittyvä merkintä)


Blogirästejä on kiitettävästi vielä edellisen maratonin jäljiltäkin, mutta ei anneta sen hidastaa, kun uusi maraton on jo alkamassa. Kolme alamittaista häiriötekijää on tällä kertaa lähetetty isänsä kanssa kesälomareissuun, jääkaappi on täytetty kaikella laadultaan ja terveysvaikutuksiltaan kyseenalaisella eväällä ja vaikka suoranaista lukusuunnitelmaa ei ole, lukemista kuitenkin piisaa runoudesta faktakirjallisuuden kautta dystopiaklassikkoihin. Todennäköisesti en pysty maratoonaamaan kokonaista 24-tuntista, sillä huomenissa minulla on kaikenlaista ohjelmaa, mutta katsotaan, miten tädin käy!

Kuten viimeksikin, päivittelen reaaliajassa kuulumisiani paitsi tänne blogiin myös Instagramiin (@hyllytonttu) ja blogin FB-sivulle. Muita osallistujia löytää emännän blogin avulla ja tietty #lukumaraton-hashtagillä.


klo 12:00 Valmiit, paikat, hep! Aloitan Terho Miettisen ja Raija Pellin teoksella Harhaanjohtajat vahvassa uskossa, johon törmäsin aivan vahingossa: olen jonotellut kirjaa puolisentoista kuukautta (tällä hetkellä sijalla 108) Pirkanmaan maakuntakirjastosta, ja nyt sainkin sen viikon pikalainaan kauppareissulla. En valita! Paikallinen lukupeto (ei pedon luku, blogg. huom.) ei vaikuta kovin innostuneelta emäntähenkilön maratonsuunnitelmista.


klo 15:20 247 tuskaisen painavaa sivua takana. Jospa jotain vähemmän ahdistavaa seuraavaksi. Facebook ei jostain syystä suostu päivittämään blogin statusta enkä tahdo tuhlata siihen nyt juuri aikaa enempää.

klo 18:00 Sanojen lahja on nyt luettu, eli plakkarissa on yhteensä 788 sivua. Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, silmieni takana sykkii suunnaton migreenikohtaus, joten nappaan lääkkeen naamariini ja menen hetkeksi torkkumaan, josko mokoma menisi ihan vain sillä ohi.


klo 9:00 Niinhän se migreeninpentele tuli, oli ja pilasi koko maratonin. Sain yön pimeinä tunteina luettua kesken olleen Sarah Besseyn teoksen Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women, josta sain vielä 204 sivua listalleni. Nyt valitettavasti lukuaikani on loppu ja joudun suuntaamaan kirjankansien ulkopuolisiin rientoihin.

Koko maratonin saavutukseksi jäi siis 992 sivua, mikä sinänsä on ihan ok, mutta olisin ehtinyt lukea niin kovin paljon enemmän, elleivät aivoni olisi sabotoineet maratonia. Kovin olen pettynyt, mutta minkäs teet...

Luetut teokset ovat siis:
 Miettinen, Terho & Pelli, Raija: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa. (247 sivua)
Jansson, Tove: Sanojen lahja: valitut sitaatit. (541 sivua)
Bessey, Sarah: Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women. (Osittain, 204 sivua)

Nyt tekisi kovin mieleni yrittää vielä kerran elokuussa saada kunnon maraton suoritettua, vaan nähtäväksi jää... Kiitos kaunis emännälle ja tsemppiä vielä puurtaville!

25. kesäkuuta 2017

Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
Hoppu, Tuomas
Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)
Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.


19. kesäkuuta 2017

Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia


Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia on kummitellut tietoisuuteni rajamailla jo pitkään: arvoin sen ja Mikko Kamulan teoksen Ikimetsien sydänmailla välillä lahjoessani itseäni onnistuneesta ammattiosaamisen näyttöpäivästä tai jostain muusta yhtä heppoisasta tekosyystä, ja kallistuin lopulta kuitenkin Kamulan kannalle. Olen viime aikoina ollut vähän nirso fantasian suhteen, enkä tahtonut ottaa riskejä opintoraharopposiani sijoittaessani. Kirjaston Aleian äärellä havahduin kuitenkin siihen aatokseen, että olisihan tällekin kyllä sija kirjahyllyssäni.

Kaivannette perusteluja asialle, mikäli tiedätte kirjahyllystömme surullisen ahtaustilan. Koska asunnossamme ei ole juurikaan enempää neliöitä kirjahyllykäyttöön uhrattavaksi, eikä nykyistä kirjastoa pysty kovin paljoa harventamaan, täytyy jokaista kirjaostosta punnita hartaasti. Sitä paitsi pitäisi rohkaista jälkikasvustoa käyttämään kirjastoa, ajattelemaan ekologisesti ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Fantasiakirjallisuuden vakioita on aloittaa kirja(sarja) hitaanpuoleisesti tutustuttaen samalla lukija mytologiaan, maailmaan ja sitä uhkaavaan kriisiin. Niin, fantasiakirjallisuudessa on aina oltava jonkinlainen uhkaava kriisi, joka saa päähenkilöt lähtemään seikkailuun sen sijaan, että jäisivät kotiin elelemään rauhassa, kunnes lohikäärme tai muu uhkatekijä päättää heidän päivänsä. Vik antaa kriisin esittelyn odottaa aika pitkään, mutta tunnelmaa hän luo taidokkaasti, tutustuttaa lukijaa kaikessa rauhassa Aleiaan, Corildoniin ja kumppaneihin sekä tuo ilmi riemastuttavan steampunk-henkisen maailmansa, noh, henkeä. Kriisikin on lopulta paljastuessaan sopivan mystinen ja kiehtova. Aleiaksi itsensä esittelevän päähenkilön amnesia antaa mainiot mahdollisuudet maailman esittelyyn, ja Corildonin kartografin ammatti luo mainiot puitteet maantieteellisten seikkojen selvittelyyn.

Mikäli Vikin maailma on mainio, niin ovat henkilöhahmotkin. Mikäli olisin hieman nuorempi, fanittaisin Corildonia hysteriaa hipoen. (Tällaisena kovaa vauhtia tätiytyvänä yritän pitää hysteriani sisälläni vaihtelevin tuloksin.) Aleia on mukavan realistinen sekä luonteeltaan että käytökseltään, vaikkakin pientä sankaritarsyndroomaa hänkin henkilöhahmona potee. Sitä paitsi en voi ymmärtää, miten hän jaksaa piirittää ärsyttävän stereotyyppistä Mateo-katurottaa, joka toki on oikea hiomaton timantti, romanttinen kuin mikä ja blaablaa, kun tarjolla olisi Corildonkin! (Muistatteko mitä hetki sitten suluissa huomautin tätiytymisestä ja hysteriasta. Niinpä niin...)

Hänen sanoi nimekseen Aleian kansi lupailee vanhaa kunnon YA-fantasiaa ja olikin yksi osatekijä siinä, että aiemmin jätin kirjan hyllyyn. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kirjan kypsyydestä, synkistäkin teemoista ja ylipäätään tasapainoisesta ja mukaansatempaavasta kokonaisuudesta. Kirjan lukemisen myötä kansikuvitus, joka muuten on kirjailijan itsensä käsialaa, yksityiskohtineen tuntuu huomattavasti osuvammalta. 

Vaikka sisäinen täti-ihmiseni välillä huokaili värisevästi ja jupisi epämääräisesti, Hän sanoi nimekseen Aleia on harvinaisen onnistunut fantasiateos. Nopeatahtinen juoni, josta ei jännittäviä ja yllättäviä käänteitä puutu, pitää lukijan tiukasti otteessaan. 

Trilogian toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ilmeisesti jo elokuussa. Onneksi! Sitä odotellessa ehtii tutustua vaikkapa sarjan mainioihin kotisivuihin.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 4/5 – Vakuuttavaa, kiehtovaa ja kaikin puolin onnistunutta fantasiaa, jonka kotimaisuus on pienoinen yllätys kansainvälisestä yleisvaikutelmasta johtuen.