15. elokuuta 2017

Vik: Seleesian näkijä


Sain alkukesästä vihdoin aikaiseksi lukea Erika Vikin esikoisteoksen, Hän sanoi nimekseen Aleian, jota jo kevättalvella katselin vähän sillä silmällä. Tempauduin päätä pahkaa mukaan Vikin luomaan steampunk-henkiseen maailmaan ja kirjan sankarijoukon seikkailuihin, vaikka kuinka yritin fantasianirsoilla ja asettaa itseni YA-kirjallisuuden yläpuolelle (tästä lisää vielä myöhemmin). Tieto siitä, että sarja saisi jatkoa jo alkusyksystä sai minut tanssimaan pienen mutta sitäkin riehakkaamman voitontanssin.

Trilogioiden toiset osat tuppaavat usein olemaan laadullisesti aloitus- ja lopetusosia heikompia, koska niistä luonnollisesti puuttuu sekä kunnon alku että loppu, minkä vuoksi takaraivossani möllötti pieni peikko (tai ehkä pikemminkin liiteli närkästynyt tulilintu) pelottelemassa, että tulisin todennäköisesti parhaassakin tapauksessa pettymään Seleesian näkijään ainakin vähän. Nalkuttavasta taruolennosta huolimatta tartuin kirjaan odotukset ilmakehän ylemmissä kerroksissa, Corildonin kuvat silmissäni, Hän sanoi nimekseen Aleia suhteellisen tuoreessa muistissa ja Loreldonin nimi huulillani. Erika Vik lunasti kaikki odotukseni, vaiensi varsin nopeasti takaraivossani kiukutelleen olion ja nykäisi vieläpä kuvainnollisen maton jalkojeni alta useammin kuin kerran.

Koska Seleesian näkijä jatkaa tarinaa siitä, mihin Hän sanoi nimekseen Aleia päättyy, saattaa tekstissäni olla juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan. Niitä raivokkaasti välttelevien kannattaa siis ehkä paeta pikimmiten.

Vaikka Aleian oleellisemmat "pääsivuhahmot", Arata Erren, Esme ja (tietty) Mateo, ovat jääneet kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan Aleian ja Corildonin seilatessa Seleesiaan, seurataan heidän edesottamuksiaan jonkin verran myös sarjan toisessa osassa. Selkeästi suurempaan osaan nousee kuitenkin Ma'Bathaen perhekunta, toisin sanoen Corildonin perhe siis. Siskoksista nuorin nousee selvästi suurimpaan rooliin, mikä sinänsä passaa minulle mainiosti, sen verran mainiosti Vik on (tämänkin) henkilöhahmon kirjoittanut. Arvasin tosin sekä Tigranin salaisuuden että hänen motivaationsa Aleian kanssa kulkemiseen ennen kuin ne rautalangasta väännettiin, mutta en ehkä kehtaa tästä ottaa sulkaa tonttulakkiini, sen verran Vik vinkeillä lukijaa vinkeillä härnää.

Härnäämisestä puheenollen, kun otetaan huomioon, ettei Aleiasta ja Corildonista mitä ilmeisimmin ole tarkoitus tulla pariskuntaa, Vik tiputtelee satunnaisesti sellaisia shippaajan päiväunipommeja, että olen yhä edelleen, viikko kirjan lukemisen jälkeen, vähintäänkin hämilläni. Ymmärrän, että ihmisten (ja seleesienkin) välillä voi olla hyvinkin läheisiä ja lämpimiä mutta samaan aikaan tyystin platonisia ystävyyssuhteita riippumatta näiden ihmisten (ja seleesien) sukupuolesta, mutta taivaan tähden nyt, oikeasti! 
Kavioiden kumu kuului jo kauan ennen kuin vaahtoava Osir ilmestyi näkyviin. Corildon oli hädin tuskin pysäyttänyt ratsunsa, kun hän heitti jalkansa orin kaulan yli, pudottautui maahan ja juoksi suoraan Aleian luo. -- Kellanvihreät silmät luotasivat kuumeisesti Aleian vartaloa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa.
     Corildon kiskaisi Aleian hengästyneenä rintaansa vasten ja rutisti hänen hiuksiaan. "Loreldonin nimissä, mitä ihmettä oikein ajattelit?"
     Aleia nipisti silmänsä kiinni ja tunsi tahtonsa alkavan murentua. "En halua, että sinulle käy samoin kuin Eyralille tai Edeanalle", hän kuiskasi hiestä kostunutta kauluspaitaa vasten ja tunsi selvästi tutun ihon tuoksun.
No niin, no niin, olihan kirjassa muutakin kuin rivien välistä puoliväkisin esiin revittävä orastava rakkaussuhde. Vik syventää maailmansa magiasysteemin lainalaisuuksia ja muutenkin seleesien taikuus avautuu Seleesian näkijän jälkeen aivan eri tavalla. Corildonin menneisyydestä paljastuu paljon: joissain määrin lukijalle iskee annakareninamainen tunnelma, kun perhesuhteita puidaan urakalla ja silmissä vain vilisee nimiä ja lempinimiä, jotka sekoittuvat iloisesti toisiinsa. (Tämä saattaa kyllä johtua siitä, että luin teininä Anna Kareninaa läpi yön ja nyt yli-ikäisenä teininä Seleesian näkijää sekopäisten työpäivien päälle.) Aleian identiteetin ja, öh, entiteetin selviäminen on jo niin lähellä, että melkein uskaltaisin spekuloida, jos moista harrastaisin.

Young adult -kirjallisuus eli kavereiden kesken YA-kirjallisuus on minulle yhden sortin semisalainen pahe. En tiedä, liittyykö tämä paheellisuus jotenkin YA:n viihteellisyyteen vai ikääni, jonka perusteella en enää ole edes nuori aikuinen vaan ihan vain aikuinen. En silti muutenkaan lue yksinomaan (tai ylipäätään paljoa) Hienoa Korkeakirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, eikä sen ikäpuolenkaan kai pitäisi haitata ihmistä, joka kulkee tyytyväisenä julkisilla paikoilla niin Pikachu-pipo päässään kuin H&M:n lastenpuolelta ostamassaan Stormtrooper-hupparissakin. Kyse saattaa toki olla siitä, että YA-kirjallisuus on (useimmiten) helposti samaistuttavaa, mikä puolestaan aiheuttaa minussa epämääräisen hymistely- ja peukutusreaktion. Ylenpalttinen hymistely ja peukuttelu mutuhuttuilublogissa taas käy nopeasti vähän tylsäksi, olkoonkin, että harrastuspohjalta ei ole kovin mielekästä lukea ja blogata kirjoja, jotka eivät iske.

Olipa YA-kirjallisuuden sielunelämän suhteen niin eli näin, Seleesian näkijän loppuhuipennus oli sitä luokkaa, että minun mielenmaisemani sujahti heittämällä sinne jonnekin puolentoista vuosikymmenen taakse. Sarja muistuttaa minua kovin jostain kirja(sarja)sta, josta pidin kovasti, mutta en kuollaksenikaan saa mieleen sen paremmin kirjan kuin kirjailijankaan nimeä. Puhukaamme siis jostain mystillisestä [sic! kuulostaa paljon mystillisemmältä kuin "mystinen"], nuorille nuorehkoille lukijoille suunnatun fantasiakirjallisuuden elementistä, joka esiintyy vain ja ainoastaan erinomaisen hienoissa ja taiten kynäillyissä sarjoissa. Sellainen Kaksosauringoista nimittäin on selvästi tulossa, erinomaisen hieno ja taiten kynäilty sarja, jota toivon mukaan (ja jos minulta kysytään myös todennäköisesti) tullaan kääntämään myös muille kielille.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 5/5 – Upeaa fantasiaa, joka puree sekä nuorempaan että vähemmän nuoreen lukijaan.

31. heinäkuuta 2017

Havaste: Lumen armo


Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)
Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

24. heinäkuuta 2017

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat


Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat työntäneet kynänsä yhden sortin muurahaispesään kirjoittaessaan teoksensa Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa. Kirjassa pureudutaan karismaattisiin kristillisiin liikkeisiin ja niissä tapahtuviin epäkohtiin, joista suurin osa tuntuu juontuvan johtohenkilöön tai -henkilöihin kohdistuvasta suoranaisesta henkilökultista. Jo kirjan johdannossa tehdään sängen selväksi, että paukkuja ei tulla säästelemään: kirjailijat toteavat uskon yhteisöissä olevan paljon hyviä puolia ja hengellisten tarpeiden kuuluvan ihmisyyteen, mutta"[t]ässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia" (s. 12). 

Oma asennoitumiseni ateismin ja teismin välisellä kentällä lienee blogin historian aikana jo tullut selväksi. Koen kuitenkin osaavani olla uhriutumatta ja toisaalta tiedostavani kristinuskoon aikojen saatossa liittyneet ja yhä liittyvät epäkohdat, olivatpa ne sosiaalisia, poliittisia tai muunsorttisia. Koska omat henkiset juureni eivät ole helluntailaisuudessa tai muissa kirjassa ruoskituissa yhteisöissä, en koe oman maailmankatsomukseni millään tapaa järkkyneen tai järisseen, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi saanut ajatuksen aihetta.

Miettinen ja Pelli käsittelevät aihettaan kohtuullisen laajasti: mukaan mahtuu tuttuja ja ennestään tuntemattomiakin uskonyhteisöjä tai suoranaisia lahkoja, joiden toiminta pohjaa pitkälti (lähes poikkeuksetta moraalisesti erittäin arveluttavan) johtohenkilön ympärille rakennettuun henkilökulttiin. Väärän profeetan käsite pyöri tajunnassani varsin etualalla Harhaanjohtajia lukiessani. Teemat vaihtelevat "perinteisestä" henkisestä (ja fyysisestäkin) väkivallasta seksuaalisuuteen ja taloudellisiin temppuiluihin. Mukaan mahtuu esimerkkejä jo kokoon kuihtuneista tai kuihtumaisillaan olevista yhteisöistä aina niihin, joista olemme viime vuosina saaneet iltapäivälehdissä lukea, esimerkkinä vaikkapa Uskon sana -seurakunta. Reilu vuosi sitten lukemani tohtori Eben Alexanderin Totuus taivaastakin saa osansa.

Mitä kirjasta lopulta sitten jää lukijalle käteen? Ainakin ahdistava tunne, vaikka oma uskonelämä ei millään tapaa kolhuja saanutkaan. Luin kirjaa epäonnisen, migreenikohtaukseen päättyneen lukumaratonin alkuun, ja hirmu hitaasti sen sivut kääntyilivät, ikään kuin painava aihe olisi painanut myös lukuvauhtia. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, vaikkakaan ei enää yllättävältä, miten kertakaikkisen erilaisilla (välttelen sanaa "väärä", koska joku varmasti pitää omaa Raamatun tulkintaani juuri sellaisena, vääränä) tavoilla kristinuskon pyhää teosta voidaankaan lukea ja miten ihmisten kipeääkin kaipuuta ja tarvetta uskoa Johonkin isolla J:llä käytetään häikäilemättä hyväksi.

Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka kirja on asiasisällöltään ja aiheeltaan painava ja käsittelee kattavasti sitä, mitä lupaakin, se jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa. Vaikka kirjaa on vaikea laskea käsistään (olkoonkin, että välillä tekee mieli!), lukukokemus jää pinnalliseksi. Harhaanjohtajat on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, sitä ei käy kieltäminen, mutta odotin siltä jollain tapaa enemmän.

Tiivistettynä
Kuka:
Miettinen, Terho & Pelli, Raija
Mitä: Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa (Docendo, 2017)
Tuomio: 3/5 –  Ahdistavaa aihetta käsittelevä kattava teos, josta jää kuitenkin uupumaan jotain.

13. heinäkuuta 2017

Sanderson: Viimeinen valtakunta


Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka:
Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale

7. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton nro 2 (päivittyvä merkintä)


Blogirästejä on kiitettävästi vielä edellisen maratonin jäljiltäkin, mutta ei anneta sen hidastaa, kun uusi maraton on jo alkamassa. Kolme alamittaista häiriötekijää on tällä kertaa lähetetty isänsä kanssa kesälomareissuun, jääkaappi on täytetty kaikella laadultaan ja terveysvaikutuksiltaan kyseenalaisella eväällä ja vaikka suoranaista lukusuunnitelmaa ei ole, lukemista kuitenkin piisaa runoudesta faktakirjallisuuden kautta dystopiaklassikkoihin. Todennäköisesti en pysty maratoonaamaan kokonaista 24-tuntista, sillä huomenissa minulla on kaikenlaista ohjelmaa, mutta katsotaan, miten tädin käy!

Kuten viimeksikin, päivittelen reaaliajassa kuulumisiani paitsi tänne blogiin myös Instagramiin (@hyllytonttu) ja blogin FB-sivulle. Muita osallistujia löytää emännän blogin avulla ja tietty #lukumaraton-hashtagillä.


klo 12:00 Valmiit, paikat, hep! Aloitan Terho Miettisen ja Raija Pellin teoksella Harhaanjohtajat vahvassa uskossa, johon törmäsin aivan vahingossa: olen jonotellut kirjaa puolisentoista kuukautta (tällä hetkellä sijalla 108) Pirkanmaan maakuntakirjastosta, ja nyt sainkin sen viikon pikalainaan kauppareissulla. En valita! Paikallinen lukupeto (ei pedon luku, blogg. huom.) ei vaikuta kovin innostuneelta emäntähenkilön maratonsuunnitelmista.


klo 15:20 247 tuskaisen painavaa sivua takana. Jospa jotain vähemmän ahdistavaa seuraavaksi. Facebook ei jostain syystä suostu päivittämään blogin statusta enkä tahdo tuhlata siihen nyt juuri aikaa enempää.

klo 18:00 Sanojen lahja on nyt luettu, eli plakkarissa on yhteensä 788 sivua. Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, silmieni takana sykkii suunnaton migreenikohtaus, joten nappaan lääkkeen naamariini ja menen hetkeksi torkkumaan, josko mokoma menisi ihan vain sillä ohi.


klo 9:00 Niinhän se migreeninpentele tuli, oli ja pilasi koko maratonin. Sain yön pimeinä tunteina luettua kesken olleen Sarah Besseyn teoksen Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women, josta sain vielä 204 sivua listalleni. Nyt valitettavasti lukuaikani on loppu ja joudun suuntaamaan kirjankansien ulkopuolisiin rientoihin.

Koko maratonin saavutukseksi jäi siis 992 sivua, mikä sinänsä on ihan ok, mutta olisin ehtinyt lukea niin kovin paljon enemmän, elleivät aivoni olisi sabotoineet maratonia. Kovin olen pettynyt, mutta minkäs teet...

Luetut teokset ovat siis:
 Miettinen, Terho & Pelli, Raija: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa. (247 sivua)
Jansson, Tove: Sanojen lahja: valitut sitaatit. (541 sivua)
Bessey, Sarah: Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women. (Osittain, 204 sivua)

Nyt tekisi kovin mieleni yrittää vielä kerran elokuussa saada kunnon maraton suoritettua, vaan nähtäväksi jää... Kiitos kaunis emännälle ja tsemppiä vielä puurtaville!

25. kesäkuuta 2017

Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 kiinnitti huomioni selatessani Aamulehteä eräällä keväisellä kahvitauolla töissä. Olen aiemmin lukenut maarialaisista ja tamperelaisista naispunakaartilaisista, mutta jäänyt kaipailemaan jotain kattavampaa ja neutraalimpaa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan (jota jouduin jonottamaan yllättävän lyhyen ajan, vaikka varausjonot tämän aihepiirin kirjoihin tuppaavat Tampereella olemaan pitkänpuoleisia), enkä joutunut pettymään.

Hoppu käsittelee aihettaan hienosti ja hartaudella. Hän aloittaa naisten roolista sadan vuoden takaisessa Suomessa (ja vähän muuallakin) ja jatkaa naiskaartien perustamisesta ja siihen liittyneistä motiiveista, koulutuksesta ja muusta olennaisesta itse sotatoimiin ja sieltä perääntymisen ja vankileirien kautta jälkipyykille. Kirjan lopussa on erinomaisesti tiivistettynä listattuna naiskaartit johtajineen ja jäsenineen sekä niiden olennaisimmat vaiheet sodan tiimellyksessä. Myös valkoisen puolen naisten rooleja ja vaiheita ehditään pohtia. Vajaaseen kolmeensataan varsinaiseen sisältösivuun on saatu tungettua hillitön määrä tietoa, pohdintaa ja selvitystyötä, eikä tiedonahne ("tiedonjanoinen" ei ehkä riitä kuvaamaan tätä lukijaa tämän nimenomaisen aiheen äärellä) lukija voi muuta kuin noistaa karvalakkiaan.

Kirjasta on kovin vaikea kirjoittaa blogitekstiä, jos totta puhutaan.Voisin vaahdota sujuvasta kielestä, jolla kirjailija kirjaansa eteenpäin vie, tai hehkuttaa havainnollistavia ja määrässään huumaavia kuvia, mutta tämä tuntuu jotenkin vähän itsestäänselvyyksien jauhamiselta. Hoppu kirjoittaa kiihkottomasti mutta empaattisesti, enkä yksin tämän teoksen perusteella uskaltaisi alkaa arvailla, kallistuvatko hänen sympatiansa oikealle vai vasemmalle. Puolueettomuus ja objektiivisuus on tämän aihepiirin äärellä on rajallisen lukukokemukseni mukaan äärimmäisen harvinainen hyve, jonka perään kuuluttaisin jatkossakin.

Moninimisestä sisällissodastamme tulee pian (kuten kaikki varmasti osaavat tykönään räknäillä) kuluneeksi kokonainen vuosisata. Aika tuntuu monellakin tapaa pitkältä, ja maailma on muuttunut lukemattomilla tavoilla sen aikana, eikä vähiten Suomi sen mukana kohotessaan kehitysmaasta kärkikolmikkoon. Vaivainen vuosisata on kuitenkin lyhyt aika. Minä ja puolisoni olemme syntyneet lähes seitsemänkymmentä vuotta sodan loppumisen jälkeen, mutta sen kai'ut ja varjot ovat näkyneet meidänkin elämässämme, vaikka talvisodan henkikin oli puhallellut melkein puoli vuosisataa ennen meidän marssimistamme maneesille. Omille 2010-luvulla syntyneille lapsillemme olemme niin ikään jo siirtäneet omia asenteitamme asian tiimoilta puolihuolimattomasti, vaikka vuoden 1918 tapahtumia pystyy nyky-Tampereella(kin) melko helposti välttelemään niin tahtoessaan. 

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Sisällissodan naiskaartien ehdottomasti suurin anti minulle olikin juuri vuosisadan takaisiin suomalaisnaisiin tutustuminen. Heidän motiivinsa, heidän lähtökohtansa ja valitettavan monen kohdalla myös maallisen vaelluksen päätepistekin saavat miettimään vielä kertaalleen vuosisadan pituutta ja lyhyyttä.

Kaikkiaan Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 onnistuu täyttämään hillittömän suuren aukon tiedonjanoisessa sielussani. Enemmänkin olisin voinut lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
Hoppu, Tuomas
Mitä: Sisällissodan naiskaartit: Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017)
Tuomio: 4/5 – Kiihkottomasti ja taitaen koottu tehopakkaus, joka jättää lukijan pohtimaan, mitä itse olisi tehnyt, mikäli olisi sattunut vuosisata sitten elelemään.


19. kesäkuuta 2017

Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia


Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia on kummitellut tietoisuuteni rajamailla jo pitkään: arvoin sen ja Mikko Kamulan teoksen Ikimetsien sydänmailla välillä lahjoessani itseäni onnistuneesta ammattiosaamisen näyttöpäivästä tai jostain muusta yhtä heppoisasta tekosyystä, ja kallistuin lopulta kuitenkin Kamulan kannalle. Olen viime aikoina ollut vähän nirso fantasian suhteen, enkä tahtonut ottaa riskejä opintoraharopposiani sijoittaessani. Kirjaston Aleian äärellä havahduin kuitenkin siihen aatokseen, että olisihan tällekin kyllä sija kirjahyllyssäni.

Kaivannette perusteluja asialle, mikäli tiedätte kirjahyllystömme surullisen ahtaustilan. Koska asunnossamme ei ole juurikaan enempää neliöitä kirjahyllykäyttöön uhrattavaksi, eikä nykyistä kirjastoa pysty kovin paljoa harventamaan, täytyy jokaista kirjaostosta punnita hartaasti. Sitä paitsi pitäisi rohkaista jälkikasvustoa käyttämään kirjastoa, ajattelemaan ekologisesti ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Fantasiakirjallisuuden vakioita on aloittaa kirja(sarja) hitaanpuoleisesti tutustuttaen samalla lukija mytologiaan, maailmaan ja sitä uhkaavaan kriisiin. Niin, fantasiakirjallisuudessa on aina oltava jonkinlainen uhkaava kriisi, joka saa päähenkilöt lähtemään seikkailuun sen sijaan, että jäisivät kotiin elelemään rauhassa, kunnes lohikäärme tai muu uhkatekijä päättää heidän päivänsä. Vik antaa kriisin esittelyn odottaa aika pitkään, mutta tunnelmaa hän luo taidokkaasti, tutustuttaa lukijaa kaikessa rauhassa Aleiaan, Corildoniin ja kumppaneihin sekä tuo ilmi riemastuttavan steampunk-henkisen maailmansa, noh, henkeä. Kriisikin on lopulta paljastuessaan sopivan mystinen ja kiehtova. Aleiaksi itsensä esittelevän päähenkilön amnesia antaa mainiot mahdollisuudet maailman esittelyyn, ja Corildonin kartografin ammatti luo mainiot puitteet maantieteellisten seikkojen selvittelyyn.

Mikäli Vikin maailma on mainio, niin ovat henkilöhahmotkin. Mikäli olisin hieman nuorempi, fanittaisin Corildonia hysteriaa hipoen. (Tällaisena kovaa vauhtia tätiytyvänä yritän pitää hysteriani sisälläni vaihtelevin tuloksin.) Aleia on mukavan realistinen sekä luonteeltaan että käytökseltään, vaikkakin pientä sankaritarsyndroomaa hänkin henkilöhahmona potee. Sitä paitsi en voi ymmärtää, miten hän jaksaa piirittää ärsyttävän stereotyyppistä Mateo-katurottaa, joka toki on oikea hiomaton timantti, romanttinen kuin mikä ja blaablaa, kun tarjolla olisi Corildonkin! (Muistatteko mitä hetki sitten suluissa huomautin tätiytymisestä ja hysteriasta. Niinpä niin...)

Hänen sanoi nimekseen Aleian kansi lupailee vanhaa kunnon YA-fantasiaa ja olikin yksi osatekijä siinä, että aiemmin jätin kirjan hyllyyn. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kirjan kypsyydestä, synkistäkin teemoista ja ylipäätään tasapainoisesta ja mukaansatempaavasta kokonaisuudesta. Kirjan lukemisen myötä kansikuvitus, joka muuten on kirjailijan itsensä käsialaa, yksityiskohtineen tuntuu huomattavasti osuvammalta. 

Vaikka sisäinen täti-ihmiseni välillä huokaili värisevästi ja jupisi epämääräisesti, Hän sanoi nimekseen Aleia on harvinaisen onnistunut fantasiateos. Nopeatahtinen juoni, josta ei jännittäviä ja yllättäviä käänteitä puutu, pitää lukijan tiukasti otteessaan. 

Trilogian toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ilmeisesti jo elokuussa. Onneksi! Sitä odotellessa ehtii tutustua vaikkapa sarjan mainioihin kotisivuihin.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 4/5 – Vakuuttavaa, kiehtovaa ja kaikin puolin onnistunutta fantasiaa, jonka kotimaisuus on pienoinen yllätys kansainvälisestä yleisvaikutelmasta johtuen.

16. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton nro 1 (päivittyvä merkintä)


Jo joutui armas aika ja kesälukumaraton suloinen! Tänä kesänä maraton järjestetään peräti kolmasti, ja päässen osallistumaan ainakin kahdelle ensimmäiselle kierrokselle. Elokuun aikatauluja en uskalla vielä ajatella, sillä tarkoitus olisi aloittaa uudessa työssä ja esikoisen koulunaloituskin saattaa verottaa kummasti jaksamismittaria. 

Tällä ensimmäisellä maratonurakalla lähden mukaan varovasti, ikään kuin lämmittelynä heinäkuun maratonille. Kamalahan se olisi lukea itsensä hapoille ja silmänsä vereslihalle jo näissä vähän vähemmän suotuisissa olosuhteissa, kun heinäkuulla olen todennäköisesti kotosalla yksin! Lapsen- ja kodinhoidolliset velvollisuudet huomioiden pyrin lukemaan tuhatkunta sivua, mutta varaan oikeuden tahdin hidastamiseen tarpeen niin vaatiessa.

Aloitan maratonini tänään, 16.6., iltayhdeksän aikoihin ja jatkan tasan vuorokauden, lauantain iltayhdeksään saakka. Päivittelen tunnelmia reaaliaikaisesti instagramiin (@hyllytonttu), blogin Facebook-sivulle ja luonnollisesti tänne blogiinkin tätä samaista merkintää päivitellen. Luvassa on ainakin loppurutistus tuoreesta kotimaisesta fantasiatiiliskivestä, dikter på det andra inhemska språket, maailman parasta raparperipiirakkaa ja muuta, joka selvinnee (minullekin) viimeistään alkuillasta. Odotellessaan voi tahtoessaan vilkaista muinaisia maratonejani vaikka täältä tai miksei vanhankin blogin puolelta.

Muut maratonille lähtevät löytyvät ainakin maraton-emännän blogista listattuina. Osa on lähtenytkin jo matkaan! Ympäri somea on käytössä vanha kunnon hashtag #lukumaraton, jota kannattaa tämän viikonlopun aikana seurailla erinomaisen tarkasti.


klo 20:00 Kärsivällisyys ei ole vahvin lajini. Aloitan maratonin tunnin etuajassa. Ensimmäisenä ohjelmassa on 150 viimeistä sivua Erika Vikin hienosta teoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia.


klo 21:05 Reilu tunti ja 124 sivua takana. Hyvä alku vaikka itse sanonkin! Seuraavaksi vuosikymmen sitten viimeksi lukemaani runoutta: jos Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga upposi hädin tuskin teiniydestään päässeeseen, kuinkahan kolahtaa kolmekymppiseen?


klo 23:00 Varsin hidalukuista on upea ruotsinkielinen runous, kuten taas tuli todettua, mutta ei edes kaduta. Kolme tuntia maratonia takana ja luettuna on 309 sivua, eli tahtikin on vallan kelvollinen! Nyt suuntaan suihkuun ja hammaspyykille, ja sen jälkeen Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomien kanssa sängynpohjalle ihmettelemään kätilötyön historiaa. (Onneksi oma lapsiluku on jo täynnä, niin ei tarvitse pelätä traumatisoitumista!) Luen, kunnes kuukahdan, ja yritän herätä mahdollisimman varhain jatkamaan maratonia.


klo 8:00 Yöunet vähän venähtivät, mutta luetaan sitten tehokkaammin tästä eteenpäin!


klo 12:00 565 sivua takana. Edessä viimeinen kahdeksantuntinen ja Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta.


klo 20:00 Puuh! Tiukoille veti, mutta kaikkien lastenhoidollisten ja muiden(kin) velvollisuuksien ohella onnistuin lukemaan Sandersonin tiiliskivestä 441 sivua, eli vuorokaudessa sain tavattua läpi 1006 sivua. Tavoite saavutettu, hädintuskin mutta kuitenkin!

Yhteenvetona voisin ehkä todeta olevani varsin tyytyväinen itseeni. Venähtäneistä yöunista ja kolmesta genominpuolikastani kantavasta häiriötekijästä huolimatta sain luettua ihan kivan määrän, ja maratonkirjoiksikin oli valikoitunut oikein erinomaisia opuksia! Verenmaku suussa ja kosteuttavat silmätipat kainalossa tätä maratonia ei menty, mutta heinäkuussa olisi tarkoitus lukea Ihan Tosissaan. Josko sitten saisi sen maagisen 1500 sivun rajankin rikki. Täytynee alkaa jo nyt suunnitella ja valmistautua: loppuverryttelyksi ajattelin lukea vielä tänään Sandersonin Viimeisen valtakunnan loppuun.

Kiitos maratonemännälle ja kanssamaratoonareille!

Luetut:
Sanderson, Brandon: Viimeinen valtakunta (441/672 sivua)
Tikkanen, Märta: Århundradets kärlekssaga (185/185 sivua)
Vainio-Korhonen, Kirsi: Ujostelemattomat: Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (256/256 sivua)
Vik, Erika: Hän sanoi nimekseen Aleia (124/532 sivua)

15. kesäkuuta 2017

Bradley: Kuolleet linnut eivät laula


Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, ja minäkin ajattelin kerrankin osallistua vaikka vain yhden postauksen verran. Olen kirjoitellut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta blogissani verrattain tiheään tahtiin viimeisten parin vuoden aikana ahmiessani sarjaa eteenpäin. Peppi Pitkätossua, neiti Etsivää ja klassikkosalapoliiseja 1950-luvun englantilaisella maaseudulla yhdistelevä tarina rakkaaksi käyneine hahmoineen tempaa minut toistuvasti mukaansa niin, että ajatuskin sarjan vääjäämättä lähenevästä loppumisesta ahdistaa hirmuisesti, mutta en malta olla lukemattakaan. Aika dilemma!

Normaalisti yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia, mutta kun kyseessä on kirjasarja ja sen kuudes osa, se alkaa käydä varsin hankalaksi. Tuoreimman osan juonesta en tee takakansitekstiä suurempia paljastuksia, mutta jos aiemmat osat ovat joltakulta, joka tahtoo jännityksen säilyttää, vielä lukematta, kannattaa ehkä jättää tämän blogimerkinnän lukeminen jotakuinkin tähän hetkeen, jolloin totean, että Kuolleet linnut eivät laula on kenties suosikkini (tähänastisesta) Flavia de Luce -kirjasarjasta.

Kuolleet linnut eivät laula eroaa sarjan aiemmista osista monellakin tavalla, joista silmiinpistävin lienee se, että varsinainen rikos on tavallaan pienemmässä roolissa, ikään kuin sivujuonena. Toisaalta kun rikoksen uhri on mystinen ja myytillinen Harriet, Himalajalla kadonnut äiti, jonka läsnäolemattomuuden ympärillä iso osa Flaviaa tuntuu pyörivän ja joka nyt makaa vanhassa huoneessaan ruumisarkussaan, lienee selvää, että vähän jotain muutakin käsiteltävää löytyy.

Oma isäni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen muutamia vuosia sitten. Olin kyllä tukevasti aikuinen, mutta silti löysin paljon tuttua Bradleyn kuvauksesta lapsen surusta. Flavia, tuo pikkuvanha ja sangen nerokas lapsi, tuntuu jollain tapaa taantuvan oikeaan ikäänsä, vaikka onnistuukin muissa kirjoissa vaikuttamaan kolmikymppistä bloggariakin aikuisemmalta. Flavian projekti, jonka vaatimattomana taivoitteena on herättää Harrietin henkiin, mitäpä muutakaan, sai ahdistusmittarini punaiselle. Bradleyn hahmot kehittyvätkin Kuolleissa linnuissa ehkä jopa enemmän kuin koko aiemmassa sarjassa, olipa kyse sitten yksinomaan päähenkilö Flaviasta, tämän sisaruksista, muista lähisukulaisista tai näiden välisistä suhteista. 

Ei Bradley lukijaa vankinaan pidä "vain" upean henkilökuvauksen ja -kehityksen avulla, vaan onhan kirjan juonikin jokseenkin priimaa. Tilkkanen Winston Churchilliä, ripaus 007:a, tilkka lukijan omakohtaisten ahdistuksentunteiden manipulointia – kaikkiaan Kuolleet linnut eivät laula on selkeä suosikkini koko Flavia de Luce -sarjasta, enkä usko hetkeäkään, että sarjan seuraavat osat onnistuisivat tätä kirjaa ylittämään. (Varaan kuitenkin oikeuden olla väärässä.)

Niin, sarjan päätösosa. Sarjan loppu lähestyy vääjäämättä, ja yksi jättimäinen kuvainnollinen ovi sulkeutuukin Kuolleissa linnuissa, kun Harriet pääsee haudan lepoon. Ei ehkä hiljaisesti ja arvokkaasti vaan pikemminkin päinvastoin, mutta sen perusteella, mitä varsinkin tässä kirjassa hahmosta opimme, kuitenkin itsensä näköisellä tavalla.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)
Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kesädekkari, joka saattaa hyvinkin olla koko kirjasarjan huipentuma.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017)

10. kesäkuuta 2017

1918-haaste


Reader, why did I marry him? -blogin Omppu polkaisi taannoin käyntiin lukuhaasteen vuoden 1918 moninimisen sodan tiimoilta. Koska tuo nimenomainen sota vaivaa mieltäni ja jollain tapaa kiehtookin minua, en voi olla osallistumatta. Olen käsitellyt useita aihepiiriin liittyviä tai vähintään sitä liippaavia kirjoja blogissani ja siinä sivussa käsitellyt omia ajatuksiani ja muistojanikin – ei tietenkään varsinaisia sotamuistoja vaan sotaan liittyviin muistomerkkeihin ja muisteloihin liittyviä mokomia. Haluankin aloittaa omalta osaltani haasteen muistelemalla ja kaivelemalla blogimenneisyyttäni kuvin, sanoin ja linkein ennen kuin alan urakalla syventyä uusiin kirjoihin, näyttelyihin ja muihin teemaan liittyviin materiaaleihin.


Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin Suomen vapaussota 1918 on tiiviydessään tehokas perustietopaketti vuoden 1918 sodasta. Se on myös tarpeeksi selkeä upotakseen imetyshuuruisiin äidinaivoihin, kuten itse tulin todistaneeksi. Kirjasta kirjoitellessani pohdin myös henkilökohtaista kosketuspintaan sisällissotaan, ja totesin sitä löytyvän yllättävänkin paljon.


Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 herätteli minut huomioimaan, millainen perustavanlainen murros on vuosisadassa tapahtunut eikä vähiten lapsuuden ja lapseuden käsitteiden kohdalla. Isoisovanhempani ja omat lapseni viettivät ja viettävät lapsuutensa kuin aivan eri planeetoilla.


Punakaartien naiskomppaniat ovat kiehtoneet minua käsitteenä siitä asti, kun tajusin niiden radikaaliuden vuosisadan takaisessa Suomessa ja maailmassa. Anu Hakalan Housukaartilaiset lähestyi aihetta nimenomaan Maarian punakaartin naiskomppanjan varsin kapeasta näkökulmasta, enkä saanut teoksesta oikein kiinni. Lauri Lepolan Rohkeat punatytöt Tampereella lähti minua miellyttävän manselaisista näkökohdista, mutta kirjan käytännön toteutuksen ontumisen ja kirjailijan erityisen puolueellisen asenteen vuoksi en pystynyt keskittymään kirjassa siihen olennaisimpaan sisältöön.


Punaisia naissotilaita fiktion keinoin käsittelee harvinaisen menestyksekkäästi Anneli Kanto romaanissaan Veriruusut. Kirjan sisarromaani Lahtarit käsittelee samaa sotaa valkoisesta näkökulmasta. Tämä romaanipari kuuluu eittämättä suurien suosikkieni joukkoon ja soisinkin ensi vuonna ilmestyvän uuden painoksen Veriruusuista.


Vuoden 1918 tapahtumiin viitataan ehkäpä itsestäänselvästi myös monissa 1900-luvun alkupuoliskolle sijoittuvissa kotimaisissa romaaneissa: J. P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Sirpa Kähkösen Graniittimies erinomaisina esimerkkeinä mainittakoon.

6. kesäkuuta 2017

McEwan: Pähkinänkuori


Ian McEwanin Atonement on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja yksinomaan sen myötä julistin kymmenisen vuotta sitten McEwanin yhdeksi Suosikkikirjailijoistani isolla alkukirjaimella. Olen viime vuosina kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti vältellyt McEwania, sillä kolmen pienen lapsen univelkaisena äitinä en koe henkisen kapasiteettini olevan välttämättä niin hyvä kuin McEwania lukiessani soisin sen olevan. Nyt, kun kuopuskin on jo kolmevuotias enkä voi enää paria kuukautta kauempaa sanoa olevani kolmen alle kouluikäisen äiti, olen tullut siihen tulokseen, ettei henkinen kapasiteettini tästä mainittavasti tule enää parantumaankaan. Parempi siis vain tarttua McEwaniin ja ottaa irti, mitä saa.

Pähkinänkuoren ostin ensimmäisistä palkkarahoistani reilu kuukausi sitten, sillä uumoilin etukäteen, että kirja on hyllypaikan väärtti. En ollut väärässä. Murhamiehiä (ja -naisia), kolmiodraamaa ja perhedynamiikkaa sikiön silmin kuulostaa yhdistelmänä vähintäänkin omituiselta, mutta McEwanin kirjoittamana sekin osuu ja uppoaa. 

Niin, kirjan minäkertoja on sikiö, äitinsä kohdussa köllivä (ei enää kelluva, kuten hyvin selväksi tulee) poikavauva. Laskettuun aikaan on kirjan alkaessa vielä pari viikkoa, ja vauvanketale on valveutuneempi ja puhuu viisaammin kuin tämä äiti-ihminen. Toisaalta sikiösankari vaikuttaa perineen aika paljon henkisistä kyvyistään isältään, sillä hänen äitinsä, joka vaikuttaa monellakin tapaa varsin epämiellyttävältä ihmiseltä. Toisaalta hän on ruokkinut lapsensa kehitystä kuuntelemalla ahkerasti uutisia ja erilaisia podcasteja, jotka kertoja on yksiöönsä kuullut.

Vaikka vauva tiedostaa äitinsä moraalin ja monen muunkin seikan kyseenalaisuuden eikä ainoastaan tyydy kritisoimaan sitä vaan yrittää myös aktiivisesti vaikuttaa äitinsä tekemisiin satunnaisesti siinä onnistuenkin, nousee yhdeksi kirjan teemaksi ehdoton rakkaus. Lienemme kaikki tottuneet tämän termin kohdalla ajattelemaan erityisesti äidinrakkautta, mutta ainakin tälle vanhemmuudestaan epävarmalle äidille oli ihan tervetullut muistutus, että yhtä ehdotonta on lapsen rakkaus äitiä (tai vanhempaa) kohtaan. Vaikka lapsi ei pidä äitinsä teoista ja tuomitseekin ne, hänen rakkautensa ei lopulta horju, joskin välillä horjahtelua on ilmassa.

Vaikka kirjan juoni tuntuu kietoutuvan sikiön vanhempien parisuhdekriisin, jos sitä nyt siksi voi sanoa, kiemuroihin, McEwan onnistuu ujuttamaan mukaan aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiäkin. Kirja herättää ajatuksia eikä niinkään täydellisen murhan suunnitteluprosessin kuin omien kulutustottumusten ja ajattelumallien tiimoilta.

Omat lähtökohtani kirjan lukemiseen ovat auttamattoman puolueelliset, mutta uskaltaudun silti julistamaan, että McEwan on nerokkuudessaan kertakaikkisen uniikki kirjailija. Kuka muu käsittelisi pariinsataan sivuun Suuria Aiheita näin kattavasti samalla, kun kertoo ikään kuin kertojan monologin mahdollistavana kehysjuonena paremman tarinan kuin moni muu kirjansa ainoana antina. McEwanin kielenkäyttö on yhtä hurmaavaa ja suorastaan huumaavaa kuin aina, ja Juhani Lindholmin käännös tekee sille oikeutta niin täydellisesti kuin ylipäätään kauniilla mutta niin kovin erilaisella kielellämme on mahdollista.

Silti. Pähkinänkuori ei ole parasta McEwania, ja sitä olisin tietysti tahtonut taukoni jälkeen lukea. Siitä syystä en järjenvastaisesti anna kirjalle täyttä viittä pistettä mutuhuttuiluasteikollani. Siitä huolimatta kirja on ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani.

Pähkinänkuoresta on kevään aikana kirjoiteltu (minun nähdäkseni yksinomaan) ylistyslauluja laajalti pitkin Kirjablogistaniaa. "Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan!" huudahtaa kirjan äärellä Leena Lumi, kun taas Arja äkkää kirjan olevan yhdenlainen toisinto Hamletista pari esimerkkiä mainitakseni.

Tiivistettynä
Kuka:
McEwan, Ian
Mitä: Pähkinänkuori (Otava, 2017)
Alkuteos: Nutshell (2016)
Suomennos: Juhani Lindholm
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kirja, vaikkakaan ei mielestäni McEwanin paras. Silti parempi kuin moni muu.

29. toukokuuta 2017

Atwood: Orjattaresi


Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka:
Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)
Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)
Suomennos: Matti Kannosto
Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)
Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

21. toukokuuta 2017

Gaiman: American Gods


Amerikkalainen kaapelitelevisiokanava Starz alkoi hiljattain pyörittää televisioversiota Neil Gaimanin American Gods -romaanista. Kanava on minulle ennestään tuttu lähinnä Diana Gabaldonin Outlander-sarjan filmatisoinneista, joista olen pitänyt kovin, joten päätin ottaa Gaimanin kirjan käsittelyyni ihan siltä varalta, että joku suomalainen kanavakin viitsisi ottaa sarjan levitykseen, ettei minun tarvitsisi dvd-versiota vartoa. Sitä paitsi kaltaiselleni mytologiafanille kirjan lähtökohdat kuulostivat varsin mukavilta: pakanajumaluuksia permanto piukassa taistelemassa uudempien vastineittensa kanssa ihmisten amerikkalaisten sieluista. Mikäs sen mukavampaa! 

Pohjois-Amerikan mannerta tulee kirjassa reissattua ristiin rastiin, ja se jos jokin tulee selväksi niin se, että maa on monimuotoisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi äärimmäisen epäsuotuisaa maata eri entiteeteille. Kulttuurien ja uskontojen sulatusuunissa perinteisemmät jumalolennot, kuten Odin, Anubis ja Kali, saavat tehdä tietä uudemmille, vaikkapa mediaa ja teknologiaa edustaville jumaluuksille. Tämä tietenkään ei miellytä muinaisjumaluuksia, joiden koko olemassaolo (tai ainakin voimat, mutta mitä on voimaton jumalolento?) on riippuvainen siitä, että heihin uskotaan:
"Gods die. And when they truly die they are unmourned and unremembered. Ideas are more difficult to kill than people, but they can be killed, in the end." (s. 65)
Ihmisten tehtävä on uskoa ja kuvitella, täyttää heitä ympäröivä pimeys kummituksilla, jumalalilla ja ties millä maahisilla, ja vanhojen jumalien kohdalla myös ruokkia heidän voimaansa sopivin uhrein, joiden laatu tietysti riippuu täysin siitä, kenelle uhrataan. Kuten nykyiseen, sekulaarisagnostiseen ajatteluun jollain tapaa sopii, ovat jumalat pikkumaisia otuksia, joille ihmiset ovat vain pelinappuloita jumaltenvälisissä sodissa kiukkukohtauksissa.

Kirjailijana Gaiman on sitä kategoriaa, että hänet voisi sijoittaa uusien jumalien joukkoon. Kieli on taidokasta, virkkeet sopivan monimutkaisia ja sanasto sen sorttista, että ajoittain harkitsin sanakirjan käyttämistä (mitä en tee koskaan englanniksi tai ruotsiksi lukiessani). Raskaista teemoistaan huolimatta American Gods vilisee huumoria, joka saa ainakin minut naurahtelemaan ajoittain ääneen (mitä en tee lähes koskaan). Intertekstuaalisten ja interkulturaalisten viittausten määrä on huimaava, eikä Gaiman juuri vaivaudu selittelemään sutkautuksiaan. Joko lukija tajuaa tai sitten ei.

Varsinaisen pääjuonen lisäksi American Gods vilisee enemmän ja vähemmän oleellisia sivujuonia: on zombie-vaimoa, on näennäisen täydellisen pikkukaupungin pinnan alla kuplivia kauhuja ja ties mitä. Kuvittelisin tämän kirjan aspektin toimivan erinomaisen hienosti televisioversiossa. Kirjassa jokin nimittäin tökki ainakin tällä lukijalla. En nyt varsinaisesti joutunut pakottamaan itseäni lukemaan kirjaa, mutta ei se ihan omalla painollaankaan edennyt. En tiedä, mistä tämä johtuu. Kieli, juoni, hahmot, kaikki perustekijät ovat vähintäänkin kunnossa, usein enemmänkin. Ehkä kirja oli vain liikaa kaikkineen.

Samaan efektiin olen törmännyt George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan kanssa. Vaikka kirjat sinänsä toimivatkin ja olen ne kaikki lukenut, on lukeminen takunnut, kestänyt ja venynyt. Sen sijaan televisioversiona homma on toiminut viittä vaille sekopäiseen fanitukseen saakka. Mieheni ehdotti, että alkaisin suosiolla vältellä nykyfantasiaa ja pitäytyisin Tolkienissani, mutta ihan noin yksioikoinen ei asia (kaiketi) ole.

Mikäli joku innostui kirjasta, mutta ei halua tarttua siihen alkukielellä, Mika Kivimäki on suomentanut teoksen osuvalla nimellä Unohdetut jumalat, ja suomennoksen on kustantanut Otava (2002).

Tiivistettynä
Kuka: Gaiman, Neil
Mitä: American Gods (2001)
Tuomio: 3/5 – Moderni klassikko ei istunut täysin minun makuuni ainakaan ensimmäisellä lukukerralla, vaan paljoutensa vuoksi pikemminkin työnsi luotaan. Ehkä televisioversio osuu makuuni paremmin: tarina on kuitenkin kovin hieno!

3. toukokuuta 2017

Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 
"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)
Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:
"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."
Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä
Kuka: Marsh, Henry
Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)
Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)
Suomennos: Ulla Lempinen
Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.
arvostelukappale 

1. toukokuuta 2017

Kaunisto: Corpus


Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

11. huhtikuuta 2017

Pohjola: 1827


Pari vuosikymmentä sitten olin hillitön Turku-fani ja yksi maailmanhistorian suurimmista epäkohdista oli mielestäni se, että Turku ei enää ole Suomen pääkaupunki. Suunnittelin häitä Turun tuomiokirkkoon milloin minkäkin ihastukseni kanssa, aioin vakaasti lähteä opiskelemaan joko Turun yliopistoon tai Åbo akademiin (osasin laskea ruotsiksi kahteenkymmeneen, kai se nyt riittää?) ja sitä rataa. Sittemmin päädyin Tampereelle, menin naimisiin Aleksanterin kirkossa (eli en edes tuomiokirkossa!) ja opiskelinkin muutaman vuoden yliopistorupeaman jälkeen itseni lähihoitajaksi (joskin paperit saan käteen vasta ensi perjantaina). Vaikka Turku-fanius on jäänyt taustalle, on sillä edelleen aivan erityinen paikka sydämessäni.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Mike Pohjolan 1827 kiinnitti huomioni jo ilmestyessään viime syksynä. Kirjan ympärillä pyöri paljon kaikenlaista markkinointitempausta, josta minun harmaisiin aivosoluihini asti kantautui lähinnä ajatus siitä, että 1827 kertoisi Sen Lopullisen Totuuden Turun viimeisimmästä kunnon kärähdyksestä historiallisen romaanin muodossa. Kun kirjaan sattumoisin kirjastossa sitten törmäsin, lainasin sen vilkaisemattakaan takakantta, ja voitte ehkä kuvitella huvittuneen hämmentyneisyyteni asteen, kun aloin pulp-henkistä, kieli poskessa kirjoitettua kirjaa lukea.

1827 etenee kahdella eri aikatasolla: kirjailija Mike Pohjola selvittää tällä kuluvalla vuosituhannella totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta Da Vinci -koodi -henkisessä kehyskertomuksessa, kun taas varsinaisessa kertomuksessa seurataan, noh, sitä totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta. Mukana ovat ymmärrettävästi jokseenkin kaikki epookin vähääkään kuuluisammat suomalaiset, muun muassa muuan Johan Ludvig Runeberg, joka erinäisten kommelluksien kautta päätyy tanssiaisissa erästä Fredrika-neitiä tanssittamaan. Kansallisromantiikan perusteet hallitsevalle lukijalle kirja tarjoaakin mukavasti oivalluksen ja onnistumisen tunteita. 

Anneli Kannon Lahtareista kirjoittaessani mainitsin ohimennen, että historiallisia romaaneja lukiessani usein tempaudun kirjan mukaan niissä määrin, että vaikka järjellä ymmärrän lukemani olevan fiktiota, en silti oikein hanki sitä ymmärtää. 1827 menee niin kovaa ja korkealta yli kaiken realistisen paatoksen, ettei ongelmaa pääse muodostumaan. Ei sillä, että se varsinaisesti haittaisi, sillä monen äänen kertoma tarina etenee sellaista vauhtia ja niin yllättävin kääntein, ettei lukijalla ole aikaa eikä haluakaan kuluttaa liikaa aikaa erinäisten epätotuuksien vatvomiseen. Kun samassa sopassa on lusikkansa Venäjän vodkaan menevällä tsaarilla, Ruotsin valtaistuinta takaisin Bernadotteilta haikailevilla ex-kruunupäillä, okkultismiin ja saatananpalvontaan turvautuvilla kirkonmiehillä (ja hiukan rajummista petipuuhista innostuvilla vaimoillaan), muuan Elias-nimisellä Karjalasta vasta runonkeruumatkalta palanneella ylioppilaalla ja tämän rakastarettarella, Hellmanin talon Maria-piialla, Karjalan kunnailta Turkuun näytille raahatulla runonlaulaja-Väinöllä ja monella, monella muulla, saattaa käydä niin, että bloggari unohtaa ennen virkkeen loppuun pääsemistään, mihin oli pyrkimässäkään, mutta Pohjola pitää karnevaalikulkueensa aisat tiukasti käsissään. 

Vaikka 1827 ei lukijaansa varsinaisesti tylsistymään päästäkään, vitsi alkaa kulua aika nopeasti ja vanhenee jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Nautin kirjan lukemisesta ja ajoittain suorastaan ahmin sitä, mutta lopputulos jää silmissäni valjummaksi kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Henkilökohtaisesta pettymyksestäni huolimatta 1827 on taitavasti kirjoitettu teos, kotimaan mittapuulla lajissaan ilmeisen ainutlaatuinen ja yhtään aiheesta kiinnostuneelle lukijalle antoisa pläjäys siitä, miten homma olisi teoriassa melkein 190 vuotta sitten mennä. Todistustaakkahan on syyttäjällä, eikä ainakaan minulla ole eväitä kieltää juuri mitään Pohjolan esittämää.

Tuomio
Kuka: Pohjola, Mike
Mitä: 1827 (Gummerus, 2016)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5  – Vähintäänkin kieli poskessa kirjoitettu, mukaansatempaava kertomus siitä, miten Turku paloi 190 vuotta sitten.

31. maaliskuuta 2017

Kanto: Lahtarit


Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.