11. huhtikuuta 2017

Pohjola: 1827


Pari vuosikymmentä sitten olin hillitön Turku-fani ja yksi maailmanhistorian suurimmista epäkohdista oli mielestäni se, että Turku ei enää ole Suomen pääkaupunki. Suunnittelin häitä Turun tuomiokirkkoon milloin minkäkin ihastukseni kanssa, aioin vakaasti lähteä opiskelemaan joko Turun yliopistoon tai Åbo akademiin (osasin laskea ruotsiksi kahteenkymmeneen, kai se nyt riittää?) ja sitä rataa. Sittemmin päädyin Tampereelle, menin naimisiin Aleksanterin kirkossa (eli en edes tuomiokirkossa!) ja opiskelinkin muutaman vuoden yliopistorupeaman jälkeen itseni lähihoitajaksi (joskin paperit saan käteen vasta ensi perjantaina). Vaikka Turku-fanius on jäänyt taustalle, on sillä edelleen aivan erityinen paikka sydämessäni.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Mike Pohjolan 1827 kiinnitti huomioni jo ilmestyessään viime syksynä. Kirjan ympärillä pyöri paljon kaikenlaista markkinointitempausta, josta minun harmaisiin aivosoluihini asti kantautui lähinnä ajatus siitä, että 1827 kertoisi Sen Lopullisen Totuuden Turun viimeisimmästä kunnon kärähdyksestä historiallisen romaanin muodossa. Kun kirjaan sattumoisin kirjastossa sitten törmäsin, lainasin sen vilkaisemattakaan takakantta, ja voitte ehkä kuvitella huvittuneen hämmentyneisyyteni asteen, kun aloin pulp-henkistä, kieli poskessa kirjoitettua kirjaa lukea.

1827 etenee kahdella eri aikatasolla: kirjailija Mike Pohjola selvittää tällä kuluvalla vuosituhannella totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta Da Vinci -koodi -henkisessä kehyskertomuksessa, kun taas varsinaisessa kertomuksessa seurataan, noh, sitä totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta. Mukana ovat ymmärrettävästi jokseenkin kaikki epookin vähääkään kuuluisammat suomalaiset, muun muassa muuan Johan Ludvig Runeberg, joka erinäisten kommelluksien kautta päätyy tanssiaisissa erästä Fredrika-neitiä tanssittamaan. Kansallisromantiikan perusteet hallitsevalle lukijalle kirja tarjoaakin mukavasti oivalluksen ja onnistumisen tunteita. 

Anneli Kannon Lahtareista kirjoittaessani mainitsin ohimennen, että historiallisia romaaneja lukiessani usein tempaudun kirjan mukaan niissä määrin, että vaikka järjellä ymmärrän lukemani olevan fiktiota, en silti oikein hanki sitä ymmärtää. 1827 menee niin kovaa ja korkealta yli kaiken realistisen paatoksen, ettei ongelmaa pääse muodostumaan. Ei sillä, että se varsinaisesti haittaisi, sillä monen äänen kertoma tarina etenee sellaista vauhtia ja niin yllättävin kääntein, ettei lukijalla ole aikaa eikä haluakaan kuluttaa liikaa aikaa erinäisten epätotuuksien vatvomiseen. Kun samassa sopassa on lusikkansa Venäjän vodkaan menevällä tsaarilla, Ruotsin valtaistuinta takaisin Bernadotteilta haikailevilla ex-kruunupäillä, okkultismiin ja saatananpalvontaan turvautuvilla kirkonmiehillä (ja hiukan rajummista petipuuhista innostuvilla vaimoillaan), muuan Elias-nimisellä Karjalasta vasta runonkeruumatkalta palanneella ylioppilaalla ja tämän rakastarettarella, Hellmanin talon Maria-piialla, Karjalan kunnailta Turkuun näytille raahatulla runonlaulaja-Väinöllä ja monella, monella muulla, saattaa käydä niin, että bloggari unohtaa ennen virkkeen loppuun pääsemistään, mihin oli pyrkimässäkään, mutta Pohjola pitää karnevaalikulkueensa aisat tiukasti käsissään. 

Vaikka 1827 ei lukijaansa varsinaisesti tylsistymään päästäkään, vitsi alkaa kulua aika nopeasti ja vanhenee jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Nautin kirjan lukemisesta ja ajoittain suorastaan ahmin sitä, mutta lopputulos jää silmissäni valjummaksi kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Henkilökohtaisesta pettymyksestäni huolimatta 1827 on taitavasti kirjoitettu teos, kotimaan mittapuulla lajissaan ilmeisen ainutlaatuinen ja yhtään aiheesta kiinnostuneelle lukijalle antoisa pläjäys siitä, miten homma olisi teoriassa melkein 190 vuotta sitten mennä. Todistustaakkahan on syyttäjällä, eikä ainakaan minulla ole eväitä kieltää juuri mitään Pohjolan esittämää.

Tuomio
Kuka: Pohjola, Mike
Mitä: 1827 (Gummerus, 2016)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5  – Vähintäänkin kieli poskessa kirjoitettu, mukaansatempaava kertomus siitä, miten Turku paloi 190 vuotta sitten.

31. maaliskuuta 2017

Kanto: Lahtarit


Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.

19. maaliskuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä


Viime vuoden lopulla luin Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoja, jotka antoivat minulle sen viimeisenkin tarvittavan kipinän etsiä käsiini Jens Andersenin kehuttu elämäkerta Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Kynnys tarttua kirjaan oli hirmuinen: olin ihastunut Astridiin henkilönä Sotapäiväkirjoja lukiessani (ja kehittänyt erinomaisen suuret ennakkoluulot Astridin Sture-puolisoa kohtaan!) ja pelkäsin, että Andersenin kuvaus jollain tapaa pilaisi tämän mielessäni luoman kuvan kirjailijasta ihmisenä ja äitinä.

Kuten asiaan elämäkerroissa kuuluu, Andersen aloittaa kirjansa kartoittamalla lyhyesti Astrid Lindgrenin sukuhistoriaa ja lapsuuskodin sosio-ekonomista asemaa. Varsinainen lapsuuskuvaus on lyhyt, mutta kertoo kaiken tarpeellisen, ja jotenkin kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin Astridin ollessa myöhäisteini-iässä ja nuoressa aikuisuudessa. Jollain hämmentävällä tavalla onnistuin samaistumaan isovanhempieni vanhempien ikäisen Astridin nuoruuteen niissä määrin, että selitinkin miehelleni, että kirja voisi tavallaan olla minunkin lapsuudestani, vaikka tosin en ollut kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Astrid, elin ylipäätään vuosisadan vastakkaisessa päässä, enkä sitä paitsi synnyttänyt pomolleni lehtolasta. "Mutta siis kuitenkin!"

Niin, näennäisiä yhtymäkohtia minun ja Astrid Lindgrenin elämässä ei juuri ole, ellei oteta huomioon sitä, että olemme molemmat naisia ja puhumme ruotsia, toinen tosin huomattavasti paremmin kuin toinen. Osa tunnereaktiosta johtuu varmasti Lindgrenin persoonasta ja ylipäätään hänestä itsestään, mutta koen, että suuri osa gloriasta kuuluu Jens Andersenille (ja hienon suomennustyön tehneelle Kari Koskelle), joka onnistuu kirjoittamaan Lindgrenistä samaan aikaan inhorealistisesti ja kunnioittavasti.

Ihastukseni tai ehkä pikemminkin kuitenkin ihailuni Lindgreniä kohtaan ei lainkaan Tämän päivän, yhden elämän myötä laimennut. Päinvastoin. Mikähän siinä on, että viisaat ja vahvat naiset iskevät niin faktassa kuin fiktiossakin minuun aina vastaavansorttisia miehiä voimakkaammin? Osittain tähän löytyy syy varmasti omassa sukupuolessani ja siitä, että kaipaan heikkouteni hetkenä tsemppiä vaikka sitten muistini syövereistä: "Jos se-ja-se nainen selvisi siitä-ja-siitä, kyllä minäkin nyt tästä selviän." Toisaalta huomaan alitajuisesti etsivän roolimalleja niin itselleni kuin kahdelle pienelle tyttärellenikin. Miesten maailmasta viisaita ja vahvoja löytyy niin helposti, ettei perusteluja juuri kaivata, ja toisaalta vielä nykyäänkin miehet ovat usein jollain tapaa vahvempia osittain ehkä juuri siksi, että heidän odotetaan olevan vahvempia.

Astrid Lindgrenin elämästä löytyy kuitenkin miehistä heikkouttakin. Astridin puoliso, Sture Lindgren, oli tietysti suuressa sivuroolissa myös Sotapäiväkirjoissa, mutta elämäkerrassa saadaan paremmin selvyys siihen, mitä Astrid käsitteli päiväkirjoissaan avoimesti mutta kuitenkin ikään kuin rivien välissä. Toisaalta on aika karua ja surullistakin, että Sturen alkoholismia ja pettämisiä vatvotaan julkisesti vielä 65 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sillä, etteikö saisi ja pitäisikin, mutta jollain tapaa vihlaisee silti ajatus siitä, että teoriassa minunkin virheitäni voidaan vatvoa vielä, kun olen ollut mullan alla kauemmin kuin sen päällä. 

Elämäkerran suuressa osassa ovat lapset. Ottaen huomioon, miten työteliäs ja eittämättömän taitava lastenkirjailija Astrid Lindgren oli, ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, miten hyvin hän lapset tunsi ja miten aikaansa edellä hänen ajatuksensa lapsista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta olivat.  Mieleeni painui kirkkaasti Lindgrenin ajatus siitä, että maailman kohtalo ratkaistaan lastenhuoneissa:

"Siellä ratkaistaan, tuleeko huomispäivän miehistä ja naisista ihmisiä, joilla on terve sielu ja hyvä tahto, vai surkastuneita yksilöitä, jotka eivät jätä käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta tehdä lähimmäistensä elämästä vähän vaikeampaa ja hankalampaa. Nekin valtiomiehet, joiden on määrä hallita ihmisten kohtaloita huomispäivän maailmassa ovat tänään pieniä lapsia." (s. 247)

Astrid Lindgrenille äitiys oli omakohtaisesti vaikea asia ja kipeä aihe: joutuihan hän jättämään vastasyntyneen Lars-poikansa kasvattiäidille Tanskaan tämän synnyttyä avioliiton ulkopuolisena. Enimmäkseen erossa vietetyt vuodet muovasivat niin Astridia kuin ymmärrettävästi Larsiakin. En harrasta psykologiaa enkä freudilaisuutta, joten jätän aiheeseen isommin liittyvät pohdinnat julkisesti tyystin pohtimatta, mutta totean ehkä ohimennen, että äitiys taitaa olla kaikille (minun tuntemilleni) äideille juurikin sellainen kipeä aihe.

Jens Andersen tuo Suuren Kirjailijattaren äänen esiin niissä määrin, että koen jonkinlaista läheistä yhteyttä Astrid Lindgreniin, olkoonkin, että luin Tämän päivän, yhden elämän loppuun päivälleen viisitoista vuotta tämän kuoleman jälkeen. Upea elämäkerta upeasta ihmisestä. Mitä muuta tähän voisi muka sanoa – tai mikäpä päivä parempi kirjoittaa tästä teoksesta blogissa kuin Minna Canthin päivä?

Tiivistettynä
Kuka:
Andersen, Jens
Mitä: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2016)
Alkuteos: Denne dag, et liv. En Astrid Lindgren-biografi. (2014)
Käännös: Kari Koski
Tuomio: 4/5 Jos joku joskus kirjoittaa minusta näin hienon elämäkerran, tiedän, että olen saanut jotain aikaiseksi. (Tai siis tuskin olen enää tietämässä, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.)

2. maaliskuuta 2017

Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta


Ylihuomenna kolmekymmentävuotiaana minä kuulun siihen ikäluokkaan, jonka ensimmäinen muistikuva presidentistä henkilöityy Mauno Koivistoon. Fanitan kaiken maailman kruunupäitä uppiniskaisesta periaatteesta, vaikka itse en ikinä prinsessan korkokenkiin tahtoisikaan, ja yritän kanavoida monarkistista juonnetta itsessäni presidenttiemme ja heidän puolisoidensa seuraamiseen (aika kehnolla menestyksellä). Alkuvuodesta Tellervo Koivistolta ei voinut välttyä: uunituoreen elämäkerran ansiosta tyylikästä rouvaa näki ja kuuli ihan joka mediassa. Ensireaktioni rouva Koiviston elämäkerrasta oli jokin haukotuksen tapainen, jota seurasi jupina siitä, etten vielä ole sentään niin keski-ikäinen, että tuota lukisin. Niin siinä kuitenkin lopulta kävi, että löysin itseni lukemasta nettilehtijuttua nettilehtijutun perään, ja lopulta klikkailin itseni kirjaston varausjonoon. Koska painetun kirjan jono oli karmivan pitkä, mutta e-version sai nopeasti laskettuna kuukaudessa puhelimelleen, päädyin pitkästä aikaa jälkimmäiseen - ja ensimmäistä kertaa ikinä lainaamaan kirjastosta e-kirjan!

Vähintäänkin epäileväisistä lähtökohdistani huolimatta Anna Mattssonin kirjoittama teos nappasi minut heti mukaansa. Syntyperäisenä satakuntalaisena nautin suunnattomasti yllättävänkin pitkistä pohdinnoista siitä, miten kotimaakunta on muovannut Tellervo Koivistoa ja miten satakuntalaisuus näkyy hänessä vielä tänäkin päivänä, kaikkien muualla vietettyjen vuosien jälkeenkin. Liki kymmenen Pirkanmaalla vietetyn vuoden jälkeen pystyy itsekin tarkastelemaan omaa, satakuntalaista sielunmaisemaansa vähän eri silmin. 

Ylipäätään koin juuri kirjan alun kaikkein mielenkiintoisimpana. Lapsuus ja nuoruus, opinnot ja sosiaalinen elämä, sotien (niiden kaikkien 1900-luvulla Suomen maaperällä sodittujen!) vaikutus elämään, Mauno Koiviston ilmestyminen kuvioihin ja suhteen eteneminen. Kierolla mielenkiinnolla seurasin rouva Koiviston (joka silloin vielä oli neiti Kankaanranta) äidin taistelua aivosyöpää vastaan, hieman hymistellen huomautin miehelleni, että olisiko meidänkin pitänyt lähetellä toisillemme ällösöpöjä kirjeitä meseviestien sijasta ja niin edelleen. 

Kun sitten kuitenkin päästiin seitsemänkymmentäluvulle ja rouva Koivisto lähti mukaan politiikkaan, ei mielenkiintoni enää pysynyt yllä aivan samaan tapaan. Tämä varmasti osin johtuu siitä, että politiikka ylipäätään aiheuttaa minussa usein lähinnä raivonsekaista turhautumista, olkoonkin, ettei rouva Koivisto mitään hölmöyksiä tunnu tehneen - päinvastoin. Naisasianainen parhaimmillaan, sellainen, jonka ajatukset ja mielipiteet eivät särähdä korvaan näin vuosikymmeniä myöhemminkään. Toisaalta politiikan puuduttavasta vaikutuksesta huolimatta nautin suunnattomasti Koiviston presidenttiydestä kertovista luvuista. 

Ennen elämäkertaan tarttumistani, mielikuvani presidentti Koivistosta oli vähän sellainen epämääräinen. Tiesin satamajätkäjutut ja sotaveteraaniuden, jotain poliittisesta urasta ja sitä rataa. itse ihmisestä en näemmä kuitenkaan tiennyt mitään. Ei mielikuvani millään muotoa negatiivinen ollut, vaan pikemminkin epämääräisen neutraali, ehkä sellaisella positiivisella vivahteella. Nyt taas sympatiseeraan presidentti Koivistoa silmittömästi, ja olen muutamalle kirjaa lukiessani vastaan sattuneelle tuttavalle ja sukulaisellekin hehkuttanut jotenkin itsekin yllättyneenä, että tiesittekös, miten hienosti ja komiasti Manu sitä sun tätä. 

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen lienee yllätys, että annoin kirjalle viisiportaisella asteikollani "vain" kolmosen. Koin siitä vähän huonoa omatuntoakin. Voiko elävästä henkilöstä kirjoitetulle elämäkerralle antaa mitään muuta kuin täydet pojot, varsinkin, kun henkilö on niin monipuolinen ja monella tapaa ihailtava kuin rouva Koivisto? Minä ainakin yritän. Kyse ei ole kritiikistä rouva Koivistoa kohtaan, ja Anna Mattssonkin on kirjoittanut kaikin puolin kelpo elämäkerran. Jotenkin se jää kuitenkin ajoittain pinnalliseksi. Ehkä kyse on siitä, että kun kirjan keskushenkilö ja varsinainen aihe on elossa ja lukee kirjan, liian syvällisiin tulkintoihin ja pinnan alle kaivautumisiin ei kerta kaikkiaan vain voi lähteä. Taivas yksin tietää, etten minä ainakaan itse sellaisia uskaltaisi kirjoittaa - tai osaisi (tai tahtoisi!) omasta elämästäni esittää, jos minusta joku elämäkertaa kirjoittaisi. Jotain sellaista minä kuitenkin jäin vielä kaipaamaan, jotain enemmän.

Tellervo Koivisto sen sijaan on nimenomaan jotain enemmän. Kuten Mattsson kirjan loppupuolella kirjoittaakin, Tellervo Koiviston elämäntarina on nimenomaan suomalaisen naisen tarina: "Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle --." Koivisto oli yhteiskunnan valokeilassa, mutta pyrki silti olemaan (Mattssonin sanoin) osa joukkovoimaa, omalla asemallaan ja esimerkillään auttamaan ja rohkaisemaan muita naisia nousemaan päättäviin asemiin. Rouva Koivisto on ehdottomasti elämäkertansa ja kaiken mahdollisen gloorian ansainnut, niin merkittävä henkilö hän on, kuten puolisonsa oli elämäkertaprojektista kuullessaan luonnehtinut.

Tiivistettynä
Kuka:
Mattsson, Annea
Mitä: Tellervo Koivisto - elämäkerta (Siltala, 2017)
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin kelpo elämäkerta, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain enemmän.

P.S. Kuvassa vilahtavaan kahvipurkkiin ja -kuppiin tiivistyy minun satakuntalaisuuteni.

7. helmikuuta 2017

Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


Minun sydämessäni on vissi heikko kohta uskontoa liippaavalle kaunokirjallisuudelle, vaikka toisaalta tiedostankin, ettei (kristin)uskoa näissä kirjoissa usein käsitellä mitenkään silkkihansikkain. Useasti kritiikki tietenkin kohdistuu järjestäytyneeseen uskontoon pikemmin kuin itse uskoon, mutta ajoittain näistä lukukokemuksista, joita toisaalta janoan, muodostuu ryppy omaan uskonelämääni. Totesin varsin varhaisessa vaiheessa, että minun on ehdottomasti saatava lukea Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät: helluntailaisuus ei ole minulle henkilökohtaisesti kovin läheinen kristinuskon alalaji, joten sinänsä kirjan lukeminen tuskin menisi kovin hurjaksi uhkapeliksi: energiani ei juuri nyt oikein riittäisi mihinkään isompaan uskonkriisiin, kun kaikkea tästä maailmasta lähtöisin olevaa kriiseilyäkin olisi tarjolla.

Törmälehto kuljettaa lukijaansa kahdessa rinnakkaisessa ajassa ja paikassa: lukiolaistyttö Elsa 1990-luvun Kainuussa päätyy paikallisen helluntailaisseurakunnan toimintaan mukaan vähän sattumalta, ja nykypäivässä minäkertoja-Elsa kulkee Kolumbiassa jonkin sortin lähetysmatkalla ja paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan osallistuen. Jälkimmäisellä on jonkin sortin henkilökohtainen ristiretki käynnissä sissien vangitsemana vuosia olleen Manuelin sopeuttamisessa normaaliyhdyskuntaan ja -elämään. Siinä, missä Elsa vetäytyy karismaattisen uskonlahkon toimintaan mukaan, minä-Elsan usko vaikuttaa arkisemmalta ja ehkä vähän väljähtyneeltäkin. Teinivuosien rakkaudenkaipuu, hurmoshenki, kapinointi ja kaikkitietävyys ovat laantuneet ja Elsa on kasvanut aikuiseksi: mitä on karismaattinen kristillisyys ilman hurmosta ja paatosta, epäilyksellä maustettuna?

Elsa rakastaa sanoja ja tekee niiden tärkeyden monesti selväksi niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Vaikka kirjallinen minä tuleekin itsestäänselvästi erottaa kirjailijasta, luulen, että Törmälehto allekirjoittaisi monet Elsan esittämistä väitteistä. Kirjan kieli on harkittua ja viimeisteltyä ja sanalla sanoen kaunista. Vaikka minun oli ajoittain vaikea saada otetta joistain kirjan teemoista, piti kerronta minut silkalla soljuvuudellaan tiukasti otteessaan. Vaikka vuoret järkkyisivät on erinomaisen hieno esikoisteos, joka tuo esille ymmärtääkseni harvinaisempia näkökulmia: vaikka helluntailaisuus on kasvanut tasaisesti vuosien varrella, törmää siihen fiktiopuolella yhä harvakseltaan. Vaikka Törmälehto käsittelee niitäkin helluntailaisuuden piirteitä, jotka saavat riviluterilaisen kulmakarvat usein noususuhdanteeseen, ei lukija koe millään tapaa tirkistelevänsä tai kummastelevansa. 

Nykypäivän Elsa Kolumbiassa tuntuu minulle läheisemmältä, mikä tosin osaltaan varmasti on kertojaratkaisun onnistuneesti luomaa illuusiota: minäkertoja pääsee lähes aina eri tavalla iholle kuin vanha kunnon kaikkitietävä. Toisaalta minä-Elsan pohdinnat ja kipupisteet ovat niitä, jotka minulle vuosien varrella ovat tulleet enemmän tai vähemmän tutuiksi, kun taas ysäri-Elsan hurmos ja palava usko ovat yhtä etäisiä kuin Ultra Bran uskoon tuleminen rukouksen voimalla. Olisinkohan lukenut kirjan toisin vuosikymmen nuorempana? (Totta kai olisin, sillä vuosikymmen sitten olin täysin kakara ja uuvatti eri ihminen. Olisin lukenut kaikki kirjat toisin.) Elsan usko on jollain tapaa kiihkeydessäänkin turvallista ja epäily kotoista, ja uskosta luopumiseen liittyvät tunteet niin tuttuja, että melkeinpä fyysisesti tekee kipeää niistä lukea. Luin silti, enkä kadu. Eikä Vaikka vuoret järkkyisivät pelkän uskon ja elämänkatsomuksen ympärillä pyöri. Perhesuhteet, ystävyys, parisuhteet, oman roolinsa ja merkityksensä löytäminen – kaikki nuoren (ja nuorehkon) aikuisen elämän kipupisteet ja voimavarat vähintään vilahtavat kerronnassa.

Erityisen kunniamaininnan tahdon vielä näin erikseen antaa kirjan upealle kannelle. Vau!

Tiivistettynä
Kuka:
Törmälehto, Terhi
Mitä: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017)
Kansi: Timo Numminen
Tuomio: 4/5 – Hieno esikoinen, joka tempaa lukijan mukaansa eikä hevillä päästä tätä kahdelta aikatasoltaan karkaamaan. 

31. tammikuuta 2017

Waltari: Sinuhe egyptiläinen


Kirjabloggaaminen on harrastusten ehdotonta eliittiä, mutta se haittapuoli sillä on, ettei klassikoita oikein tule enää luettua: uusia, hienoja kirjoja tulee jatkuvalla syötöllä, ja onhan se vähän noloakin myöntää, että tuotakaan en ole lukenut, vaikka näin vanhaksi olen elänyt. Koska ongelma on ilmeisen yleinen, on siihen kirjablogistania kehittänyt hoitomuodoksi Klassikkohaasteen, jonka turvin itsekin sain selätettyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tämän talven haasteeseen lähdin henkselit paukkuen ja selkä väärässä, selässäni Mika Waltarin tiiliskivieepos Sinuhe egyptiläinen. Muiden osallistujien urakoiden onnistumista voi käydä selvittelemässä haastetta emännöivässä Yöpöydän kirjat -blogissa.

Minua on peloteltu Sinuhen raakuudesta ja, noh, laadun puutteesta vuosikaudet, enkä voi väittää tarttuneeni kirjaan mitenkään kovin avoimin mielin. Elättelin jotain, jota itse pidin epätoivoisena optimismin pilkahduksena, sillä olen niin kauan kuin muistan ollut kiinnostunut antiikin Egyptistä. Siitä huolimatta melkein kahdeksansataa sivua jonkun lääkärihepun omaelämänkertaa ei oikein jaksanut houkutella lukijaa luokseen, ja päädyinkin nappaamaan kirjan kätösiini vasta pienen henkisen itsepiiskauksen jälkeen.

Se oli menoa se. Waltari olisi voinut yhtä hyvin humauttaa minua obeliskillä takaraivoon ja nakata hautaluolaan, sen verran tarmokkaasti Sinuheen syvennyin. Raahasin vapaaehtoisesti tiiliskiveä niska-hartiaseutuani jo valmiiksi rääkkäävässä repussani kouluun ja takaisin, jotta saisin lukea sitä matkoilla. Ei ollut ihan ilta tai kaksi, jolloin tietoisesti päätin uhrata kullanarvoisia uniminuutteja (ja -tuntejakin) Sinuhelle. Kun kirja sitten loppui, jäi sisälleni tyhjiö. Kuukautta vaille kolmenkymmenen ikävuoden ja noin viidentoista lukuvuoden jälkeen tiedän, ettei tuota tyhjiötä täytä enää koskaan mikään toinen kirja.

Sitä, miksi Sinuhe vei minut niin mennessään, en osaa sanoa. Kaikki ei mene kiinnostavan asetelman ja jännittävien juonenkäänteiden piikkiinkään. Henkilöhahmot olivat kaikki ihmisinä ihan kamalia: Sinuhe käyttäytyy kuin mikäkin sisäsiittoinen idiootti (tälle toki löytyi selitys kirjan loppupuolella), Kaptah on rasittava moottoriturpainen juoppolalli, Merit vaikuttaa alkuun vahvalta ja hienolta naishahmolta mutta paljastuukin, noh, ihmiseksi, Muti on yksiulotteisuudessaan selkeästi muinaiseen Egyptiin siirretty "Pekka Puupään" Justiina ja Neferneferneferistä voisin kirjoittaa pitkän ja hartaan kiukkukohtauksen verran kirosanoja. Inhorealisminjanoinen lukija sisälläni ehkä huomauttaisi, että ehkä juuri henkilöhahmojen epätäydellisyyden luoman ylirealismin vuoksi rakastuin tarinaan niin silmittömästi, mutta en taida viitsiä kuunnella mokomaa mörökölliä. En minä nyt niin yksinkertaisesti höynäytettävä lukija ole. (No olenpas. En vain tahdo myöntää sitä.)

Jo muinaisessa Egyptissä (hehheh) osattiin teologiset kommervinkkelit, ja vaikka olinkin etukäteen tietoinen siitä, miten faaraot vaihtelivat pääjumalaa kuin lannevaatetta, onnistui Sinuhe jotenkin tekemään tuosta pikkuprojektista paljon vaikuttavamman kuin se oli ajatuksissani ollut. Todennäköisesti Waltarin visio oli lähempänä muutaman vuosituhannen takaista todellisuutta kuin oma siloiteltu ex-näkemykseni. Ammon ja Aton, nuo Sinuhessa jumalaiseen kädenvääntöön ryhtyneet entiteetit, toivat mieleeni reaalimaailmassa usein eteeni tupsahtavat tulkinnat kristinuskon Jumalasta: toisaalla on armoton ja ylevä, korkeuksistaan ihmisiä tuomitseva Herra Sebaot, joka ohjaa kansakuntien kohtaloita ja pitää yllä sopivaa hierarkiaa ja auktoriteettiasemia (ts. Ammon), toisaalla sosiaaliluokkien ja eri kansanryhmien välistä tasa-arvoa, transsendenttia rauhaa ja agape-rakkautta huokuva Taivaan Isä (ts. Aton). Niin, niin, ajatusmallini on yksinkertaistettu ja todennäköisesti erittäin kaukana siitä, mitä Waltari on Sinuhea kirjoittaessaan hakenut, mutta minkäs sitä kuupalleen kukaan mahtaa. Sinuhen voisi helpommin ja järkevämmin lukea poliittisena teoksena, jossa naiivilla sosialismilla yritetään syrjäyttää olemassaolevat ja vakiintuneet kylmät konventiot. Akhenatenin projekti päättyy, miten päättyy, ja sisäinen vallankumoukselliseni lähtee hissuksiin keittelemään iltateetä.

Tämä kaikki on minulle jotenkin kovin tyypillistä. Vuosikaudet välttelen klassikkoteosta X, koska oletan sen olevan ihan silkkaa kuraa. Kun sitten lopulta siihen tartun, en tyynen rauhallisesti totea ymmärtäväni, mistä se on klassikkoasemansa ammentanut, vaan todennäköisesti suhtaudun teokseen suorastaan fanaattisesti ja mätkin sillä päähän jokaista, joka kehtaa epäillä kyseisen teoksen ylivertaista mahtavuutta. Sääli sinänsä, että esimerkiksi Lokki Joonatanin kaltaiset fyysiseltä muodoltaan kevyemmät teokset luin aikanaan ilman ennakkoluuloja ja totesin hillitysti ja hallitusti niiden olevan hyviä, kun taas Sinuhen kaltaiset tiiliskivet saavat osakseen tämän ikäkriisissään kärvistelevän täti-ihmisen maanisen fanituksen.

Tiivistettynä
Kuka:
Waltari, Mika
Mitä: Sinuhe egyptiläinen (WSOY, 1945/199)
Tuomio: 5/5 – Kotimaisten klassikkojen klassikko (tai ainakin yksi niistä) ansaitusti. Upea lukukokemus, joita ei montaa ihmiselämän mitalle mahdu.


28. tammikuuta 2017

Jalonen: Kirkkaus


Riitta Jalosen Kirkkaus on juuri sellainen kirja, johon rakastun korvankärkiäni myöten, mutta josta blogaaminen suorastaan kauhistuttaa minua. Koen riittämättömyyden tunnetta ja suoranaista avuttomuutta yrittäessäni mahduttaa lukukokemustani sanojen sisään. Siinä missä kasvokkain kirjasta keskustellessani yrittäisin (epätoivoisesti!) antaa sanoille lisäulottuvuuksia nonverbaalisin keinoin, mutta blogissa niistä ei ole apua. Yritettävä kuitenkin on jollain tavoin saada naputettua näytölle tuntojani, sillä Kirkkaus ei ole teos, josta voisin vaieta.

Kirjan päähenkilö on Janet Frame, ihan reaalimaailmassammekin vaikuttanut uusiseelantilainen kirjailija. Tunnustan heti kättelyssä sivistymättömyyteni ja myönnän, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjailijattaresta. (Toki kuuntelin haltioissani viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla, kun Jalonen puhui kirjastaan ja kertoi Janetista, jonka kanssa koen kirjan luettuani tehneeni sinunkaupat, mutta ymmärtänette, mihin pyrin.) Jossain vaiheessa Kirkkautta taisin ehtiä päättää lukea koko reaali-Janetin tuotannon, mutta sittemmin tulin siihen tulokseen, etten ehkä pysty. Jalonen tekee kirjailijakollegastaan niin oikean ja tuo hänet niin lähelle, että en ehkä osaisi tehdä eroa kirja-Janetin ja reaali-Janetin välillä ja hämmentyisin tai jopa kiusaantuisin. Kirkkauden Janet tulee lukijan iholle ja puhutteli sisäistä introverttiani niissä määrin, että jäin tapailemaan sanoja pitkäksi aikaa aina kirjankansien sulkeuduttua edessäni. Minä, joka yleensä papatan kuin paraskin papupata unissanikin!

Goodreadsissa pohdin Kirkkauden alkumetreillä käsissäni olevan kirjan olevan "vähän omituinen mutta poskettoman hyvä". Pitäydyn mielipiteessäni vielä kirjan loputtuakin. Eksentrinen ja puhutteleva päähenkilö, preesensmuotoinen ensimmäisen persoonan kerronta ja Jalosen uskomaton taito käyttää sanoja ja siirtää fiktiivisen oikean henkilön mielenmaisema ja -liikutukset lukijan kalloon. Siitä se omituisuus kai tuli, kun päässäni eli uusiseelantilainen, minua puoli vuosisataa aiemmin syntynyt nainen. (Tältäköhän kirjailijoista tuntuu?)

Janetin kautta Jalonen kertoo lukijalleen paljon siitä, miten tämä maailma oikeastaan toimii. Hän osoittaa, että sanojen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden avulla voi tehdä paljon: voi pitää itsensä ja maailmansa kasassa, pitää kiinni mielenterveytensä rippeistä ja silotella traumojaan jos ei nyt vallan kadoksiin niin vähän matalammiksi kuitenkin. "Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet", pohtii Jalonen kirja-Janetin suulla, ja onnistuu taas puhuttelemaan tätä oman ajattelunsa solmuja erinäisten muistikirjojen sivuilla selvittelevää lukijaa. Toinen silmittömän tärkeä teema Kirkkaudessa on itsestäänselvästi mielenterveyden häiriöihin vielä tänä päivänäkin liittyvät stigmat ja epäkohdat. Vaikka mielenterveystyö on paljon Janet Framen ajoista edistynytkin, paljon on vielä matkaa jäljellä. Eikä tarvitse kovin paljon silmiään siristellä lukeakseen kirjan feministisestä vinkkelistä.

En minä tiedä. Aina välillä haaveilen kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta tällaiset Oikeasti Hienot Kirjat (isoilla alkukirjaimilla) tuppaavat torppaamaan epämääräiset haavekuvani. Miten minä voisin kirjoittaa kirjan, kun en osaa kirjoittaa edes toisten kirjoittamista kirjoista? Toisaalta Oikeasti Hienojen Kirjojen äärellä se ei edes harmita: miksi minä edes tahtoisin kirjoittaa, kun voin lukeakin? Jotain kuitenkin kertoo kai sekin, että Kirkkaus tuli toiselle sijalle tuoreimmassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Tiivistettynä
Kuka:
Jalonen, Riitta
Mitä: Kirkkaus (Tammi, 2016)
Tuomio: 5/5 – Jos aloittaa kirjavuoden näin upealla kirjalla, että ajatuskin siitä blogaamisesta ahdistaa, kun ei kuitenkaan osaa verbalisoida sen upeutta, voi odottaa loppuvuoden olevan erinomaisen hieno.
arvostelukappale

P.S. Varsinainen Blogistanian Finlandian sai Minna Rytisalon Lempi, Globalian Sadie Jonesin Kotiinpaluu, Kuopuksen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tiedon myös Tieto-Finlandian voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Onnea voittajille!

23. tammikuuta 2017

Turtschaninoff: Naondel


Taannoin Helsingin Kirjamessuilla kirosin äkisti köyhtyvässä sielussani sitä, etten ollut ehtinyt tahi jaksanut ennen messuja lukea Maria Turtschaninoffin uusinta, Naondelia. Spoiler-kammoisena päädyin suorastaan välttelemään Turtschaninoffin esiintymisiä, vaikka hän alkuperäisellä vainoamislistallani ohjelmalehtiselläni olikin tukevasti edustettuna. Messujen jälkeen klikkailin itseni jupisten kohti kirjaston varauslehtistä ja edelläni olleiden varaajien määrä masensi minut totaalisesti – kunnes sattumalta muistin käydä erään koulupäivän jälkeen vilkaisemassa pääkirjaston ruotsinkielistä nuorisohyllyä. Siellähän se olla mötkötti, ilman sekuntiakaan jonotusta! Luinhan minä sitä paitsi Maresinkin sillä germaanisemmalla kotimaisella kielellä, joten miksi valitsisin suomennosta tälläkään kertaa.

Naondel tuntui syksyllä karvan verran pelottavalta luettavalta lähinnä siitä syystä, etten muistanut Maresista juuri mitään muuta kuin naisluostarin jollain syrjäisellä saarella, jotain yliluonnollista siinä oli ja kunniamurhahommeleita. Olisinpa tiennyt (tai malttanut selvittää asioita) sen verran, että olisin hoksannut kyseessä olevan Maresin esiosan! Naondel kertoo tarinan Punaisen luostarin perustamisesta ja siitä, miten syrjäiselle ja kallioiselle saarelle ylipäätään perustettiin Maresin sivuilla tutuksi tullut sisarkunta, kuten kirjan takakansikin kertoo. Mikään Luostarinrakennus For Dummies kirja ei kuitenkaan ole, vaan luostarisaarelle päädytään vasta kirjan loppumetreillä: kun kirjan loppuratkaisu on selvillä jo ennen kuin sitä varsinaisesti alkaa lukeakaan (se nimittäin tulee ilmi myös alkusanoista, blogg. huom.) ja alkuasetelma on mikä on, tulee lukukokemuksesta vähän dekkarimainen. Naondelissa mysteerinä ei kuitenkaan ole murhaajan henkilöllisyys, murha-ase ja/tai veriteon motiivi, vaan se, miten ystävällisesti sanottuna erikoinen naislauma päätyy tekemään yhteistyötä ja perustamaan luostarin ja miten tuo ylipäätään logistisesti onnistuu.

Kirjan naisista voisin kirjoittaa sanan jos toisenkin, mutta en tahdo paljastaa juonta liiaksi. Sen sijaan mainittakoon, että harvoin törmää yhtä herkullisen hirveään pahikseen kuin tässä kirjassa! Kahden pienen tyttären äitinä vietän surullisen paljon elämästäni jokin Disney-elokuva taustalla pyörien, niin myös Naondelia lukiessani. Tältä pohjalta ehkä ymmärrette, kun selitän Iskanin olevan vähän niin kuin "Frozenin" Hans, pilaantunut Prinssi Rohkea, "Aladdinin" Agrabahiin nakattuna. Lähi-Idän kulttuurit ja mytologia ovat vahvasti läsnä Naondelissa, samoin kuin tiettyjä samojen kulttuurien elementtejä vilahteli myös Maresissa. 

Naondelissa on edeltäjäänsä huomattavasti enemmän yliluonnollisia elementtejä. Tekisi mieleni sanoa, että kirja on fantastisempi. Huonot vitsit sinänsä, Naondel oli minun silmääni jos ei nyt aikuisempaa niin ainakin synkempää fantasiaa. Jos Maresissa oli synkkiä hetkiä ja vivahteita, mutta yleistunnelma oli hatarien muistikuvieni mukaan ei välttämättä aivan valoisa mutta kuitenkin optimistinen, saa Naondelissa valonpilkahduksia etsiä pitkään ja odottaa hartaasti. Tämä ei sinänsä ole millään tapaa huono asia. Reaalimaailmassa asiat aika harvoin menevät niin kuin Strömsössä tai nuorten naisten naiiveissa kuvitelmissa, joten miksi fantasiamaailma olisi tässä suhteessa millään tapaa erilainen?

En tiedä, etenikö Naondelin lukeminen hitaasti sen synkkyyden vuoksi, joka pakotti muutenkin neljännesvuosittain murenemaan taipuvaisen psyykeeni laittamaan lukemiselle stopin muutaman luvun välein, tai ehkäpä joulua edeltäneen monella tapaa stressaavan ja ryhmätyöprojektien täyttämän opiskelurupeaman johdosta. Saattaa syy löytyä Turtschaninoffin kielestäkin. Hänen ruotsinsa ei ole sitä simppeleintä kaltaiselleni lukijalle, jonka äidinkieli on sieltä suomalais-ugrilaisemmasta päästä ja joka pääsee ruotsiksi haastamaan valitettavan harvoin. Ei sillä, etteivätkö monimutkaiset ja usein arkaaisetkin rakenteet kauniine maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksineen (noin muutamia esimerkkejä mainitakseni) silti ansaitsisikin arvoistansa kunnioitusta ja tekstin hiljaista ihastelua. "Hiljaista" viittaa siis tässä yhteydessä sekä lukijan hiljaisiin, ihaileviin huokauksiin että lukuvauhtiin. 

Luen liian vähän kotimaista nuortenkirjallisuutta ja fantasiaa tehdäkseni suuria julistuksia ja ollakseni asiassa minkään sortin auktoriteetti, mutta rohkenen silti väittää, että Maria Turtschaninoff on ehdottomasti parhaita nykyfantasiakirjailijoitamme.


Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Naondel: Krönikor från Röda Klostret (Förlaget Berghs, 2016)
Kansi: Laura Lyytinen
Tuomio: 5/5 – Kaikessa ahdistavuudessaan ja synkkyydessään (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) vaikuttava ja vangitseva lukukokemus, joka jää mieleeni yhtenä vuoden 2016 parhaista.

P.S. Tekstin kuvituskuvassa kuopukseni lukee Naondelia iltasaduksi kissallemme. Äidin korvaan tarina kuulosti erehdyttävästi Punahilkalta.

18. tammikuuta 2017

Kotimaista sarjakuvaa yhteen merkintään tehokkaasti tiivistettynä


Minä tapaan blogissani toistuvasti uhota, että nyt alan lukea enemmän sarjakuvia ja kirjoittaa niistä enemmän ja taitavammin blogiini. Ongelmana on lähinnä se, etten koskaan oikein tiedä, mitä noista mokomista kirjoittaisin, vaikka kuinka niistä pitäisin. Olen kuvataiteen sanalla jokseenkin totaali urpo, enkä osaa usein perustella, miksi joku miellyttää silmääni ja toinen ei. Sarjakuvakirjoja koskevat merkintäni olisivat siis keskimäärin yhden, korkeintaan kahden kappaleen pituisia, enkä ihan hirveästi välittäisi moisia raapaleita blogissani julkaista, ellei ole aivan pakko.

Viime vuoden aikana luin kuitenkin niin hienoja suomalaisia sarjakuvia, etten malta niitä käsittelemättäkään jättää. Hätäratkaisuna olen siis päättänyt käsitellä ne kaikki samassa blogimerkinnässä.


Ilpo Koskelan Lusia (Like, 2015) sijoittuu 1600-luvulle, tuohon kristinuskon ja suomenuskon murrosvaiheeseen: osa pappismiehistä tuomitsee kaikki pakanamaisilta haiskahtavatkaan teot ja temput ja metsästävät noitia rovioilleen, osa sallii valkean magian. Päähenkilö Lusia (ts. Lucia, ei sentään Lucifera!) on kansanparantaja ja runonlaulaja, oikeasti eläneeseen Lusia Rusintytär Korhoseen pohjautuen.

Koskelan piirtämistyyli on selkeää, ehkä jopa tyyliteltyä. Puhekuplat vilisevät viitteitä (!), ja voin rehellisesti sanoa lukeneeni historiallisia romaaneita, joihin tunnutaan tehneen taustatyöt huonommin kuin Koskela Lusiaansa. Nostan karvalakkiani! Jollain tapaa itse tarina jää kuitenkin pinnalliseksi ja etäiseksikin, vaikka se sinänsä viihdyttävä onkin, ja bloggaavan lukijan on hirveän vaikea keksiä siitä muuta sanomista kuin jonkinlaisen juonikuvauksen kirjoittaminen. Vaikka kokonaisuudessa on kaikki vaadittavat elementit, tämä lukija jää kuitenkin kylmäksi.

Lusiasta on muuten sävelletty oopperakin.


Mikko A Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita (WSOY, 2011) kiinnitti huomioni lähikirjastoni sarjakuvahyllyssä, onnistui yllättämään ja sai minut kikattelemaan kuin minkäkin esiteinin. (Hihi, ruma sana!) Pikainen vilkaisu kirjan sisälle ja takakanteen vakuutti minut kuitenkin: kuusi sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta, jolloin kristinusko ja suomenusko elivät murrosvaihetta - huomaatteko tässä sarjakuvamerkinnän sisällössä jo vissin teeman? Jep.

Jeskasen kuvat ovat jollain tapaa vaikeampia kuin vaikkapa Koskelan. Minä, Aku Ankkojen, Asterixin ja Lucky Luken ystävä, simppelimpään tottunut, en alkuun hankkinut saada selvää kuvista, mutta hiljalleen silmä harjaantui. Välillä koin, että Jeskasella on ollut jollain tapaa kiire kertoa itse tarina, ja kuvat ovat siksi ajoittain tyyliteltyjä, mutta tokkopa asia ihan näinkään mustavalkoinen on. Välillä kuvat ovat hyvinkin yksityiskohtaisia, kun taas välillä hyvinkin simppeleitä, ja sen verran tussin varressa olen itsekin ollut, että tiedän, ettei yksinkertaiselta näyttävien kuvienkaan luominen välttämättä ole niin, noh, yksinkertaista.

Oli niin tai näin, Perkele nousi ehkäpä suosikikseni näistä sarjakuvista. Sarjakuvat ja tarinat ovat selvästi aikuiseen makuun, lihaisia ja reheviä, ja vaikka kristityt ovat taas kuin lauma pieniä sielunvihollisia (tai ehkä juuri siksi), kokonaisuus on jotenkin kovin realistinen kaikesta yliluonnollisesta huolimatta.


Tältä pohjalta ei liene ihme, että olin haljeta ilosta bongatessani sattumalta samaisen lähikirjaston samaisesta sarjakuvahyllystä samaisen M. A. Jeskasen kynäilemän teoksen Santala: Perkele osa II (WSOY, 2011). Santala ei kuitenkaan ole sarjakuvanovellikokoelma eikä sen nimessä ole kirjoitusvirhettä, joskin olen itse edelleen vakaasti sitä mieltä, että kirjan nimenä noin niin kuin yleisesti huippuhieno olisi "Saatana: Perkele osa II". Aina ei voi voittaa. Oli niin tai näin, Santala on sarjakuvaromaanina sujuva jatko Perkeleelle, ja itse olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että edellisessä osassa tutuksi tullut Laurentius Hornaeus tekee paluun. Juonellisesti Santala ei kuitenkaan yllä Perkeleen tasolle ja tuntuu ajoittain vähän venytetyltä.


Petri Hiltusen toimittamasta Eino Leinon Helkavirsiä -kokoelmasta (Arktinen Banaani, 2015) koko sarjakuvaprojektini lähti liikkeelle. Eino Leino on yksi niistä runoilijoista, joista lähes jokaisella on jonkinlainen mielipide. Useimmilla kai positiivinen. Minun ensikokemukseni ja sitä myötä vaikuttavin kokemukseni Leinon runoudesta on isovanhempieni kirjahyllystä esiteininä löytämäni Helkavirsien jonkin sortin valikoima tai yhteisnide. Sarjakuvaversio noista runoista vaikutti jo ajatuksena niin jännittävältä, etten voinut jättää sitä lukematta.

Eino Leinon Helkavirsiä on tosiaankin kokoelma eri tekijöiden tekemiä sarjakuvia, ja sitä myötä tyylillisesti yhden sortin sekametelisoppa. Luulen, että yhden sarjakuvataiteilijan tekemänä olisin pitänyt teoksesta enemmän: nyt koin kiinnittäväni liikaa huomiota visuaalisen esityksen vaihteluun. Oma ikisuosikkini Helkavirsistä, "Ylermi, ylpeä isäntä", on sarjakuvaversiona mukana teoksessa. Muistan lukeneeni runoaihastuksesta kananlihalla mummulassani siinä jossain rippikoulun ja ylioppilaaksi kirjoittamisen välillä kesämyrskyn pauhatessa taustalla. Vieläkin nousevat niskahaivenet pystyyn, kun mokomaa muistelen! Sarjakuvaversioon olin vähän pettynyt. Omat mielikuvani tapahtumista olivat kovin erilaiset. Olin sijoittanut ne tiettyyn kirkkoon - siihen isovanhempieni kotikylän vanhaan puukirkkoon, kuinkas muuten - ja muutenkin sarjakuvaversio ei vain napannut.

Onhan tuo tarinan muodosta toiseen siirtäminen vaikeaa silti. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, ja omien tulkintojensa julkistaminen näin laajassa muodossa on jollain tapaa niin intiimiä, että kirjabloggarikin kavahtaa. Harva innostuu kirjojen elokuvaversioista: jotain jää aina pois tai tulee väärällä tapaa esitetyksi, eikö totta? Runon muuttaminen sarjakuvaksi ei sinänsä eroa tästä mitenkään.

17. tammikuuta 2017

Kaksituhattaseitsemäntoista.

Tämä merkintä on tyylikkäästi myöhässä noin niin kuin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta ehkäpä parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lienee aiheellista aloittaa tämä merkintä onnittelemalla blogiani viisivuotissyntymäpäivän johdosta. Varsinainen juhlapäivä oli oikeastaan jo kuun alussa, mutta ei kai se niin päivälleen nuukaa enää tässä vaiheessa ole. Aika paljon on elämä ja maailma muuttunut siitä, mitä se oli ensimmäistä merkintääni kirjoitellessani, ja blogikin on vuosien varrella ehtinyt hakea muotoaan: 2,5-vuotiaana sen nimi vaihtui nykyiseksi (alkuperäinenhän oli "Hys, äiti lukee nyt!") ja blogialusta Wordpressiin, josta palasin maitojunalla puolisentoista vuotta sitten tänne Bloggeriin. Lukuinto on silti säilynyt, vaikkakin se ajoittain yrittääkin kätkeytyä kaiken muun alle, eikä blogiharrastuksen mielekkyyskään ole missään vaiheessa kadonnut.

Nyt, kun se tuli sanottua, voimme kai hypätä itse asiaan.

Alkanut vuosi on monellakin tapaa juhlava: blogini täyttää puoli vuosikymmentä, blogin kirjoittaja täyttää tasakymmeniä (ja valmistuu ammattiin kuukautta myöhemmin) ja tietenkin armas Suomemme juhlii satavuotispäiviään. Kaikenlaista jännittävää on siis luvassa. 


Ylellä selvitetään alkavana vuonna sitä, millainen Suomi välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta: millainen maamme oli ennen ja nyt ja miten asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Kirjojen Suomi -kirjallisuushankkeen yhtenä osana esitellään 101 suomalaista kirjaa, ja tässä me kirjabloggaritkin olemme saaneet oman roolimme: minä tosin saan odottaa tovin omaani, sillä minun kirjakseni valikoitunutta Valentinin (eli Ensio Rislakin) Rumaa Elsaa käsitellään vasta elokuun viimeisenä päivänä. Saanpa ihailla bloggarikollegoiden panostuksia ja tutustua Kirjojen Suomi -sivustoon rauhassa.

Sen kummemmin en ole tänä vuonna ajatellut haasteisiin panostaa: lukumaratoneihin osallistun, mikäli työtilanne (ja mahdolliset muut odottamattomat seikat) ne sallivat, ja ainakin tammikuun lopun klassikkohaasteeseen aion osallistua. Aviomieheni kuuli taannoin, etten ole lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja järkyttyi ehkä jopa pahemmin kuin kuullessaan, etten ole lukenut Tuntematonta sotilasta. Muuten lueskelen, mitä kirjasto eteen heittää varaten kuitenkin oikeuden kääntää kelkkani, mikäli joku täydellinen haaste vastaan tuleekin.

No niin, eihän se koskaan noin yksinkertaista ole oikeasti.

Minä tahtoisin lukea yhä edelleen mahdollisimman paljon ruotsiksi. Sarjakuvat ja runous saisivat myös näkyä blogissani ja yöpöydälläni nykyistä enemmän. Näitä samoja teemoja toistan vuosi toisensa jälkeen vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, mutta yrittää voi kuitenkin. Sen sijaan lastenkirjallisuutta aion blogissa käsitellä nykyistä enemmän vaikka sitten väkisin: Tonttujoukon huomiot -sarjaan on jo pari tekstiä aloiteltuna, josko edes kerran, kaksi kuukaudessa onnistuisin lasten pähkäilyjä blogissa tuomaan esille. Ylipäätään vienona toiveenani on, että päivittäisin blogia vähintään kerran viikossa, mutta yritän olla ottamatta tästä silmitöntä stressiä: vuoden ensimmäiset neljä kuukautta yritän pyhittää opiskelulle niin, että paitsi valmistuisin hyvin arvosanoin myös pääsisin (edes) kesätöihin kevättalven työssäoppimispaikkaani. Luetaan sitten työttömänä, heh.

Tavoitteekseni asetin sen, joka viime vuonna jäi saavuttamatta, kuusikymmentä luettua kirjaa poisluettuna lasten kuvakirjat (lastenromaanit lasken mukaan) ja ammattikirjallisuus, joka tuskin suuria intohimoja teissä lukijoissa herättää. Olen jo piirtänyt kalenterini väliin kuusikymmentä kirja-aihiota (ja yhden hyllytontun), joten pakkohan niihin on täytettä saada!


Tuttuun tapaan päivittelen lyhyemmin kuulumisia blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa. Toivottavasti törmäilemme tänä vuonna ahkerasti!

2. tammikuuta 2017

2016 In Memoriam

Kuten tapani tuntuu olevan, teen nyt pienimuotoisen yhteenvedon viime vuoden kirjallisista (ja vähän muistakin lukemiseen vaikuttaneista) kuvioista, vaikka pari viimevuotista merkintää onkin yhä naputtelematta. Huomenna saatte vielä erilliset pähkäilyt ja pohdinnat alkaneen vuoden blogikuvioista, joista niistäkin riittää höpötettävää.


Tasan vuosi sitten uumoilin vuodesta 2016 vähän sellaista rankanpuoleista: keväälle oli luvassa kaksi työssäoppimista, joista ainakin toinen fyysesti(kin) rankkaa kolmivuorotyötä palvelutalossa, kesäksi pitäisi saada töitä jommasta kummasta noista työssäoppimispaikoista, ässätä opinnot ja äitiys, olla kelpo vaimo ja kaikkea muuta sellaista pientä. Uhosin pakenevani todellisuutta kirjojen maailmaan ja asetin lukutavoitteekseni kuusikymmentä kirjaa, kymmenen enemmän kuin edellisenä vuonna. Lupasin kirjoittaa blogiin, noh, ylipäätään enemmän, mutta erityisesti lastenkirjallisuudesta, runoista ja sarjakuvista, samoin kommentoida bloggarikollegoiden blogeihin useammin.

Niinpä niin.

Käsittelin vanhustyön arjen aiheuttamaa pienimuotoista shokkia mitenkäs muuten kuin kirjan avulla.

Kuvitteellinen kristallipalloni ei sinänsä johtanut minua harhaan: viime vuosi oli ihan poskettoman rankka. Kevään työssäoppimiset menivät hyvin, vaikka jaksamista ja mielenterveyttä verottivatkin, ja sain kuin sainkin kesätyöpaikan tuttujen vanhusten ja työkavereiden parista. Keväällä opinnot verottivat lukuaikaa, mutta kesällä aioin lukea, kun tarvitsi "vain" tehdä töitä (eikä opiskella sen ohella). Elämä on kuitenkin siitä jännittävä asia, että harvoin mikään menee niin kuin on suunnitellut. 


Keväällä kuusi vuotta täyttänyt poikani sai eräänä alkukesän iltapäivänä päiväkodissa jalkapallon päähänsä, ja siitä alkoi erilaisten sinänsä viattomien oireiden sarja, joiden aiheuttajaksi lopulta paljastui ei aivotärähdys vaan lähes 6 cm halkaisijaltaan ollut aivokasvain vasemmalla lateraaliventrikkelissä. Sairaalabyrokratian rattaat pyörivät nopeasti ja viikkoa ennen juhannusta hyppäsin vanhuspuolelta lapseni omaishoitajaksi. Loppukesää värittivät leikkaus, keskuslaskimokatetri ja sädehoito, joiden jäljiltä onneksemme saimme Martin takaisin jossei nyt entistä ehompana niin ainakin omana itsenään. Opin kuitenkin, että stressikertoimen noustua tietyn kriittisen pisteen yli, ei todellisuutta voi enää paeta edes kirjallisuuteen, ja niinpä kesän lukusaldo jäi pettymykseksi. Onnistuin sentään perinteiseen kesälukumaratoniin! Siinä sivussa kaoottiselta tuntuvaa arkeani suitsemaan innostuin aivan uudesta harrastuksestakin.


Loppukesästä, aika tasan puolivälissä Martin sädehoitojaksoa, toivotimme tervetulleeksi uuden perheenjäsenemme, josta minä olen saanut kelpo lukukaverin ja jonka ansiosta lapset muistavat kesästä muutakin kuin isoveikan sairastelut. Tirrimirri on mainio elukka, vaikka edelleen pidän itseäni enemmän koiraihmisenä.

Loppuvuosi meni taas opintojen ja perhearjen kanssa tasapainoillessa, ja koko vuoden lukusaldo jäi vähintäänkin surulliseksi. Helsingin Kirjamessut olivat yksi syksyni ehdottomista kohokohdista, mutta en näemmä koskaan julkaissut niistä kirjoittamaani postausta. (Kehtaako sitä edes enää?) Kuudestakymmenestä kirjasta sain luettua karvan yli kolmekymmentä, jos ei lasketa ammattikirjallisuutta ja iltasatuja. Samoin blogi ja kirjabloggaajayhteisö jäivät vähintäänkin paitsioon. 

Jos jotain positiivista on vuodesta kaivettava, on todettava, että luin oikeastaan pelkästään erinomaisen hyviä kirjoja: lukemieni kirjojen arvosanakeskiarvoksi tuli 4,2, enkä lukenut yhtään kolmosta kehnompaa kirjaa. Lasten kanssa saimme taas iltasaturutiinit pyörimään. Samoin luin aiempaa enemmän sarjakuvia, kuten uhosinkin.

Lukemistani kirjoista
  • 24 (73%) oli kaunokirjallisuutta (sis. yhden näytelmän käsikirjoituksen)
  • 5 (15%) oli tietokirjallisuutta
  • 4 (12%) oli sarjakuvia
  • 0 oli runoja
  • 29 (88%) oli suomeksi
  • 2 (6%) oli ruotsiksi
  • 2 (6%) oli englanniksi

Toisin sanottuna luin poikkeuksellisen vähän englanniksi, ja kaksi kertaa enemmän ruotsiksi kuin "normaalisti". Tietokirjallisuuden prosentuaalinen osuus lukemistani on yleensä ollut 20% luokkaa, mihin se toisaalta nytkin yltäisi, mikäli mukaan laskettaisiin syksyn aikana läpi kahlaamani pino hammaslääketieteellisiä teoksia.

Mitään yksittäistä erinomaisen hyvää teosta en tohdi viime vuodelta nimetä, sillä luin niin hirveän monta kirjaa, joille annoin blogiarvosanaksi kirkkaan vitosen: neljätoista kirjaa eli yli 40% lukemistani teoksista osui tuohon silkan parhauden lokeroon. Ne löytää menneen vuoden luettujen kirjojen listalta, mikäli sille päälle sattuu.

Mitä kauneimmat kiitokseni teille, armaat lukijani, menneestä vuodesta ja siitä, että hiljaisuudesta huolimatta olette pysyneet mukana, ja hillittömän hyvää vuotta kaksituhattaseitsemäntoista teistä jokaiselle!

31. joulukuuta 2016

Pettersen: Mahti


Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanovat viisaat. Sanonta ei päde loputtoman pitkältä tuntuneeseen vuoteen 2016, mutta Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaan valitettavasti kyllä. Odininlapsi vei minua reilu vuosi sitten kuin sitä kuuluisaa pässiä narussa ja Mätä tämän vuoden alkupuoliskolla sai pääni vieläkin enemmän pyörälle - tosin vain positiivisella tavalla. Mahdin ostin Helsingin Kirjamessuilta ja kipaisin siihen ihanalta Siriltä signeerauksenkin. Valitettavasti messujen jälkeen arki ajoi täysperävaunuineen ylitseni mennen tullen, ja kirjaa pääsin lukemaan vasta varsin myöhään messujen jälkeen. Blogauskin on ollut pitkään luonnosasteella, kun päivän tunnit eivät vain tunnu riittävän kaikkialle.

Tämä teksti ei sisällä kriittisiä juonipaljastuksia uusimmasta kirjasta, mutta kahta aiempaa en voi luvata olla spoilaamatta. Mikäli Odininlapsi ja Mätä eivät ole vielä tuttuja, suosittelen harkitsemaan kahdesti tai vaikka neljästi lukemisen jatkamisen mielekkyyttä.

Siinä missä Mätä sijoittui tutumpiin ulottuvuuksiin, heittää Mahti lukijan kahtaalle: Hirkan kanssa kammottujen sokeiden - tai umpireiden - keskelle ja Rimen kanssa valtataistelun keskelle. Draamaa, Suuria Juonenkäänteitä isoilla alkukirjaimilla ja yllätyksiä piisaa kautta linjan, mutta jotain tuttua ja turvallistakin: Hirka on edelleen Hirka, kaikessa sympaattisuudessaan ja tolkuttomassa turhauttavuudessaan, vaikka nyt tiedämmekin, että hänen syntyperänsä ei olekaan aivan niin simppeli kuin alkujaan ajateltiin. Eipä se silti kovin yksinkertainen silloinkaan ollut, mutta kuitenkin.

Kirjassa vilisee mielenkiintoista tematiikkaa. Umpireiden tunnekylmyys tuntuu nyky-yhteiskunnan koventuneessa arvomaailmassa  valitettavan tutulta teemalta, ja inhimillisyytensä ja, noh, epäinhimillisyytensä rajalla tasapainoilevan Hirkan tuskailusta voi sitä kautta johtaa yhtä jos toistakin omasta elämästä tuttua huttua. Ekologiset arvot ja luonnonvarojen käytön ja jakamisen kaltaiset aiheet vilisevät tekstissä hädin tuskin pinnan alla: Pettersen ehkä kirjoittaa "mahdista", mutta jos minun kaltaiseni kroonisesti univelkainen otuskin onnistuu tämän lukemaan rivien välistä, ei se kovin hyvin kätketty voi olla. Mikäpä sen mukavampaa, kuin reaalimaailman ongelmia käsittelevä fantasiakirja! (Älkäämme tässä yhteydessä takertuko siihen, että niinhän ne kaikki taitavat tehdä.) 

Rime hahmona jäi kaivelemaan minua. Olen ehkä liian vanha ja kyyninen lukija, mutta en vain jaksa ymmärtää Hirkan viehätystä häneen: minua Rime ärsyttää. Vaikka toivoin lukiessani onnellista, kaikkia osapuolia tyydyttävää loppua, draamanjanoinen ja kyyninen puoli minusta heilutteli pientä viiriä, joka kannusti Rimeä potkaisemaan tyhjää vaikka sitten uhraamalla itsensä Hirkan puolesta. Lopulta kirjan loppuratkaisu ei yllättänyt minua millään muotoa, joskaan en arvannut, miten siihen päädyttäisiin.

Mitä Hirkaan tulee, no joo. Hirka on hienosti kirjoitettu, monivivahteinen hahmo, jolla on edellytyksiä vaikka mihin niin kirjan sisällä kuin ulkokirjallisestikin. Minä en kuitenkaan aivan täysin onnistu hänestä pitämään: minulle Hirka on liian täydellinen, liian hyvä ja jalo. Yksi puoli minusta tahtoo lukea juuri tällaisia (fantasia)kirjoja, joiden päähenkilö on vahva ja määrätietoinen nainen, joka ei kaihda keinoja suojellakseen rakkaitaan ja päästäkseen oikeaksi näkemäänsä lopputulokseen. Ehkä tässä puskee pintaan taas tämän nimenomaisen lukijan ikä, kyynisyys ja kaikki muu sellainen epämääräinen. Kulunut vuosi on ollut äärimmäisen rankka, ja jollain lapsellisella tavalla otan itseeni siitä, että joku, kuka tahansa selviää suuren paineen ja epätoivoisten tulevaisuudennäkymien alla paremmin kuin itse selvisin. Olin itse välillä kirjaimellisestikin polvillani oman henkilökohtaisen kriisini edessä, vaikka Hirka-plikka se vain porskutti eteenpäin kuolleenakin. (Umpirejahan kutsutaan kuolleina syntyneiksi. Lisäksi edellisessä virkkeessä on pieni viittaus yhteen Mahdin vaikuttavimmista kohtauksista, mutta sitä älköön spoileriksi laskettako.) Oli niin tai näin, juuri tällaisia sankarittaria, yli-inhimillisyydessäänkin inhimillisiä, mahdottomienkin esteiden edessä hammasta purren vahvoja tahdon tyttärieni (ja miksei poikanikin) vähän isompana fanittavan.

Eikä kritisointini tarkoitus ole kuitenkaan ilmaista, ettenkö olisi pitänyt Mahdista tai Korpinkehistä. Päinvastoin. Harvoin kirjasarja saa minut niin lumoihinsa kuin tämä nimenomainen trilogia. En kuitenkaan osaa eritellä syitä sille. Pidän kirjan henkilöistä, mutta en rakasta heitä ehdoitta. Pidän kirjan juonesta, mutta jotkin osat siitäkin tuntuvat vähän turhilta. Siri Petterseniä fanitan ilman epäluuloja ja epäuskon hetkiä, mutta en kai sitäkään tekisi, elleivät hänen kirjansa olisi tehneet minuun sellaista (tällaista!) vaikutusta. Tiedä häntä, motiivini ja perusteluni jäävät ehkä ikuiseksi arvoitukseksi myös itseltäni, mutta upea kirjasarja tämä on.

Pettersen on luonut hienon ja monivivahteisen fantasiamaailman, josta en tahtoisi millään päästää irti. Helsingin Kirjamessuilla tiedustelin ohimennen, aikooko hän ehkä tehdä jkrowlingit ja palata vielä Yminmaahan vaikka sitten vuosikymmenen kuluttua: "Jeg kan vente!", kyllä minä odotan. Sitä Pettersen ei valitettavasti luvannut, vaikka vihjaili vähän meneillä olevasta kirjoitusprojektistaan, joka jollain tapaa liippaa Korpinkehät-trilogiaa, vaikka itsenäinen onkin. Niin, ja ovathan Hirka, Rime ja muut pääsemässä valkokankaallekin, eli lopullisia jäähyväisiä ei Mahdin takakannen edessäkään tarvitse vielä jättää. 

Tiivistettynä:
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Mahti (Jalava, 2016)
Alkuteos: Evna (2015)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5  – En osaa tarpeeksi ylistyssanoja kuvatakseni täysin lukukokemustani. Järisyttävä ja tärisyttävä lopetus kertakaikkisen silmittömän hienolle kirjasarjalle. 

P.S. Kuluneen vuoden summauspostaus on luvassa ehkäpä vielä tänään, vaikka pari merkintää vielä rästissä onkin. 

27. joulukuuta 2016

Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945


Ensimmäinen ajatus Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista on varmasti monella, että nuo päiväkirjat ovat varmaan varsin lyhyitä: eihän Ruotsi sotinut toisessa maailmansodassa! Vähän ehkä lähetti vapaaehtoisia sinne tänne ja Hitlerin Saksalle antoi materiaa ja materiaaleja, hiukan läpikulkuoikeuksiakin, mutta eihän se nyt sotaa ole. Minä opiskelin villissä nuoruudessani pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla ja tapaan ajatella olevani Ruotsin historiasta kohtuullisen hyvin perillä. Tässä kohtaa on kuitenkin olla möllöttänyt aukko. Toinen maailmansota nimittäin vaikutti Ruotsiin varsin paljon: itsestäänselvän pelon lisäksi ruotsalaisten arkea leimasivat säännöstely ja liikekannallepano. Jälkimmäinen ei liene mikään ihme, kun miettii, mitä Ruotsin ympärillä tapahtui. Saksa marssi läpi Tanskan ja Norjan napaten molemmat oman lippunsa alle, itäpuolen tapahtumat me suomalaiset tunnemme varsin hyvin. Mitä säännöstelyyn tulee, on se selvästi vaikeuttanut taloudenpitoa, mutta varsin runsailta kuulostavat Lindgrenin perheen kattaukset...

Sotapäiväkirjojen aikaan Lindgren työsti esikoiskirjaansa ja työskenteli Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Lindgren kertoo päiväkirjoissaan varsin avoimesti kirjeissä esiintyneistä tiedoista ja siteeraa ja mukailee niitä pitkiä pätkiä. Nykyisessä vaitiolovelvollisuuksien kulttuurissa tuo tuntuu vähintäänkin oudolta, vaikka Lindgren olisikin tarkoittanut Sotapäiväkirjat yksityisiksi. Sosiaali- ja terveysalaa opiskelevana ja siellä satunnaisia keikkatöitä heittävänä en tahdo tai uskalla kirjoittaa edes omaan päiväkirjaani pidempiä pätkiä työpäivistäni: satunnaisia anekdootteja, joista potilasta tai asiakasta ei voi millään muotoa tunnistaa korkeintaan. O tempora, o mores, pitää kai tähän todeta.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi lukevansa nimenomaan naisen kirjoittamaa päiväkirjaa. Maailmanhistorian Suurien Tapahtumien ja sodan käänteiden rinnalla kulkee arkipäiväistä huushollausta, lasten sairasteluja, teinin teineilyjä, miehen seikkailuja (Vad för fan, Sture?) - ja ruokaa: ruokalistoja, ruoanlaittoa, tuskailua siitä, että säännöstelyn vuoksi tuotetta X ei ehkä saada jouluksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. En tarkoita tätä mitenkään negatiivisena seikkana. Minä en vielä ole saanut käsiini "sitä toista Lindgren-elämänkertaa" (eli Jens Andersenin kirjaa Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä; WSOY, 2016), joten Sotapäiväkirjojen kautta pääsin vähän sisälle Lindgrenin elämään, joskin vain lyhyeksi ajanjaksoksi.

Ruotsi ei ollutkaan Lindgrenin Sotapäiväkirjojen mukaan syrjässä sodasta, vaan pikemmin kahden tulen välissä: lännessä (ja etelässä ja pohjoisessa) vaanii Hitler, idänpuoleisessa horisontissa häämöttää Stalin. Vaikka Lindgrenin (ja uskoakseni monen aikalaisruotsalaisen) pelko omasta tulevaisuudesta ovat kirjassa suuressa roolissa, eivät ne kuitenkaan nouse pääosaan. Sen paikan vievät naapurikansoja kohtaan koettu empatia ja lähimmäisenrakkaus. Säännöstelystä huolimatta ruotsalaisten pöydät notkuvat sodasta kärsivien Euroopan maiden mittakaavassa, mistä Lindgren kokee jollain kierolla tavalla hurmaavaa syyllisyyttä. 

Tämä itsessään on aiheellinen muistutus siitä, ettei ihmiskunta ole vajaassa vuosisadassa muuttunut mitenkään määrättömästi mihinkään suuntaan. Jollain tasolla tapaan pitää viime vuosisadan alun ihmisiä jollain tapaa naiiveina ja helposti vietävinä, omaan ajatteluun kykenemättöminä ja epäempaattisina. Tällä ajattelumallilla olen selittänyt itselleni muun muassa sitä, että Hitler onnistui Saksassa tekemään, mitä teki. Tänä syystalvena olen saanut jo kaksi muistutusta siitä, miten väärässä olen: Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat niistä toinen, syynä selkeästi omilla aivoillaan ajatteleva ja koko sydämellään tunteva Astrid. Toinen on tietty Katarina Baerin He olivat natseja, jossa natsi-isovanhemmat muuttuvat eläviksi ja ajatteleviksi yksilöiksi, jotka eivät lainkaan sovi siihen sopulimaiseen laumasieluun, jonka olen omassa päässäni luonut.

Lindgren kirjoittaa tarkkanäköisesti maailman tapahtumista. Hän analysoi ja pohtii sodan kulkua paremmin kuin moni ammattilainenkaan. En voi olla ihailematta ja alkamatta taas haaveilla "kunnollisen päiväkirjan" pitämisestä. Toisaalta kai se olisi parempi opetella pitämään edes blogia suunnilleen säännöllisesti. Loppuvuodeksi on luvassa loppukiri!

Tiivistettynä
Kuka: Lindgren, Astrid 
Mitä: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY, 2016)
Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945 (2015)
Suomennos: Kari Koski
Tiivistettynä: 4/5 – Silmiä avaava kertomus siitä, miten paljon meidän menomme vaikutti puolueettomaan länsinaapuriin.

1. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 1. luukku


Tip tap, kuulkaahan, se on taas joulukuun ensimmäinen päivä ja sitä myötä polkaistaan näin juhlallisesti käyntiin kirjablogistanian jo perinteiseksi muotoutunut joulukalenteri, jonka ensimmäistä luukkua tällä hetkellä arvon lukija katselee. Kaikki osallistuvat blogit löytyvät tämän merkinnän lopusta, kunhan sinne saakka päästään.


Jonkinlainen joulukalenteriprojekti alkaa olla omassa blogissanikin jo jonkin sortin perinne. Kuopukseni vauvavuonna (joka tuntuu muinaishistorialta, mutta ei siitä nyt niin kauan taida ollakaan) pidin ihan kokonaisen oman kalenterin Wordpressin puolella. Viime vuonna osallistuin yhteiskalenteriin yhdellä luukulla, ja tänä vuonna saan, kuten sanottua, aloittaa koko kalenterin. Mietin pitkään ja hartaasti, kirjoitanko tähän kuopukseni runojoulukalenterista vai annanko epätoivosta tekohengitystä Kääpiökirjabloggarin karjahduksien nimellä kulkeneelle lasteni sanelemille kirjabloggauksille. Lopullinen valinta oli kuitenkin helponpuoleinen ja sen myötä saan karistaa harteiltani hereetikon viitan: nyt meilläkin luetaan Tatuja ja Patuja, vaikka taannoin päädyin outojen tyyppien elokuvaa katsomaan ilman, että olin ainottakaan kirjaa lukenut. Samalla päivitettäköön lastenkirjaosion nimeä, sillä nykyään karjahtelevia kääpiökirjabloggareita on yhden sijasta kolme: toivottavasti Tonttujoukon huomioita piisaa siis tasaiseen tahtiin jatkossakin!


Kuusivuotias Martti on perheemme Tatu ja Patu -konkari: hänen viimevuotisessa päiväkotiryhmässään luettiin outolalaispoikien seikkailuja ahkerasti, myös jouluaiheinen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Onpa eskarissakin luettu kuulemma ainakin Tatun ja Patun avaruusseikkailua. Martti ei vielä lue itse, mutta nauttii suunnattomasti sanaleikittelyistä, joita tatupatuissa vilisee.

Tässä kirjassa parasta oli kaikki. Se on tosi hauska kirja. Tatu ja Patu menee Veeran luo, mutta vahingossa naapuriin. Sitten niillä menee joulupukki ja joulukuusi ihan sekaisin, ja ne yrittää tehdä kaikki kuusijutut ja koristelut ihan oikeaan ihmisjoulupukkiin! Sitten ne vahingossa varastaa sen tonttulakin ja luulee naapuria tontuksi. Sen jälkeen ne tekee kaikki joulujutut ihan hassusti väärin kovalla kiireellä. Kirja on hyvän pituinen iltasaduksi, jos ei ole ollut kovin rankka päivä eskarissa, mutta muuten se pitää ehkä lukea vaikka puoliksi kahtena iltana. Hyvä kirja viisaille neljän vanhoille ja siitä vanhemmille. Kahden vanhoille ei kannata lukea lainkaan, kun ne ei kumminkaan tajua, vaan häiritsee muita.

Neljävuotiaalle Ainolle Tatut ja Patut ovat vähän uudempi tuttavuus: hän kävi kanssamme elokuvissa ja tunnisti sitä ennenkin hahmot kuvista, mutta (tietääkseni) hän ei ennen ole itse kirjoja lukenut. Kuten elokuvaa katsottaessakin, osa sanaleikeistä meni Ainolta vähän ohi: osan selitin ja osan jätin sikseen, koska rautalangasta vääntämään pysähtyminen on aina vähän tylsää kaikille asianosaisille.

Tatun ja Patun joulukirja on aika pitkä, mutta siinä on paljon kuvia. Eniten hauskaa oli, kun se pinkki tyyppi heilutti käsiä niin-niin-niin nopeasti ja kun ne teki hassusti. Ne kiusasi joulupukkia ja se on tuhmaa. Onneksi ei vartija vienyt niitä ihan putkaan! Emmää enää muista oikein muuta. Kivoja kuvia oli varmaan, monta kuvaa aina sivulla silleen. Lopussa kaikki meni hyvin ja ne söi jouluruokaa ja laittoi yökkärit päälle. 
2,5-vuotias kuopuksemme Maija jaksoi kuunnella Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pätkän sieltä ja toisen täältä. Kuvien tutkimiseen hänkin osallistui innolla, mutta kirja tuntui selvästi olevan vähän haastava. Joko näin tai sitten äitilukija oli liikkeellä epäsuotuisaan aikaan, sillä Mauri Kunnaksista Maija selviää leikiten.

Tossa meidän äiti luki meille kaikille kirjaa. Minä oon kaksi vuotta vanha, en minä jaksa kuunnella isoja kirjoja. Patu ja Patu [sic!] meni kauppaan ja kotiin. Paljon sotkua tuli, voi voi. Äiti varmaan siivoaa. Joulu tuli. Sen pituinen se ja sitten ne meni etelään kaikki.

Heti kättelyssä on äitihenkilön kai myönnettävä, että joo, kyllähän minäkin Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pidin enkä lainkaan vähän. En osannut odottaa kirjan olevan noinkin sarjakuvamainen ja kuvituspainotteinen, vaan odotin jotain maurikunnasmaista tekstiseinää. (Meillä luetaan paljon Kunnasta, mutta aina välillä äiti ja isä vähän hyppivät kerronnassa...) En ole ollenkaan pahoillani siitä, että olin väärässä: lukemaan opettelevalle ja vasta oppineelle lapselle tämäntyyppinen kirjallisuus on silkkaa parhautta, kuten ensinmainittuun kategoriaan sujahtava eskarilaisesikoisemme osoittaa. Kuvitukseen sinne tänne donrosamaisesti sijoitellut humoristiset yksityiskohdat olivat ääneen luettaessa vähän haastavia: tekstuaalisten hauskuuksien osoittaminen tuntui vähän teennäiseltä, joten jätin osan niistä sinne odottamaan ne itse bongaavia lukijoita. Mainittakoon kuitenkin nyt tässä, että aion vakaasti hankkia keittiöömme purkit, joissa lukee: "TEE" ja "ÄLÄ TEE". Seuraava outolalaispoikien seikkailuista odottava kirja odottaakin kaapin perällä joulupaketointia...

Tiivistettynä
Kuka:
Havukainen, Aino & Toivonen, Sami
Mitä: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hienoa kotimaista lastenkirjallisuutta, jota olin tähän saakka jostain syystä karttanut luullen sen olevan "isommille" tarkoitettua. Jokaiselle lukijalle löytyi jotain.


Kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat tänä vuonna seuraavat blogit. Pyrin päivittämään tai suorastaan korjaamaan listan linkit viemään suoraan kyseisiin luukkuihin kalenterin edetessä.

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

26. marraskuuta 2016

Baer: He olivat natseja


Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale